Surkea on ihmisen osa tällä planeetalla. Jo yksittäinen ihminen aiheuttaa itselleen mielettömän määrän harmia kaikkine katumuksineen, huolineen, pelkoineen ja ahdistuksen aiheineen, puhumattakaan nyt siitä, mitä ihmiset, nämä omaa pientä etuaan ja mielihyväänsä hamuavat, toisinaan julmat, vallanhimoiset ja vahingoniloiset saalistajat, toinen toisilleen tekevät. Ja ikään kuin ei riittäisi, että nuo toistensa päälle tungeksivat olennot näykkivät ja kiduttavat toisiaan – ei, lisäksi heidän pitää vielä kuristaa henkihieveriin muukin elonkehä. Kohta taitaa toteutua juuri se mistä Schopenhauer haaveili, eli että planeetta Maa palautuu Kuun kaltaiseen tiedottomaan, elottomaan, kauttaaltaan mineraalipäällysteiseen tilaan. Kokonaisuutena ottaen ja kaikissa yksityiskohdissaan elämä ei näytä olevan mitään muuta kuin piinaavaa tietoisuutta jatkuvista kärsimyksistä.

Lääke on filosofian piirissä hyvin vanha: etäisyys. Asetun lepotilaan, laitan tulpat korviini ja suljen silmäni. Kohoan ilmaan ja katselen maata satelliittiperspektiivistä. Tätä suositteli jo Platon, hänen jälkeensä monet muut, muiden muassa Seneca. On pyrittävä objektiiviseen, puolueettomaan asioiden tarkasteluun. Kuten Pierre Hadot sanoo, oikeastaan tähän universaalin, kaikki paikat ja ajat yhtäläisesti huomioivan näkökulman ideaan kiteytyy se, mitä on aina pidetty luonteenomaisesti filosofisena asenteena elämän ilmiöihin. Mielenkiintoista on kokonaisuuden havainnointi, yksittäistapaus on kiinnostava vain esimerkkinä.

Ylhäältä katsottuna olen vain yksi pieni liikkuva olento tuhansien, miljoonien, miljardien samankaltaisten joukossa. Vaikeuteni ja pettymykseni ovat vähäisiä, lähes mitättömiä. Mielenkuohuni ovat aiheettomia ja lähestulkoon aina naurettavia. Esimerkiksi rakkauspulmat ovat niin pieniä, ettei niitä edes kannata mainita. Yleensä nämä ikävät tunnekuohut ovat vielä sellaisia, että vähintään kymmenen miljoonaa ihmistä on kokenut saman aiemminkin. Tuo tuolla ei ole millään tavoin tärkeä. Tuon takia ei kannata menettää malttiaan. Tällainen suurisieluisuus on hienoa. Se tuo rauhaa.

Vain harvat asiat ovat huolehtimisen arvoisia. Filosofian opintojen alkumetreiltä lähtien minulle onkin jäänyt mieleen, että Aristoteleen mukaan suurisieluinen ihminen kävelee hitaasti ja puhuu matalalla äänellä. Ihmisten tavanomaiset haaveet omaisuudesta, suosiosta ja vallasta ovat ylhäältä katsoen lähes poikkeuksetta typeriä. Kaikki nuo puuhailijat kuolevat aivan kohta, ja silti hukkaavat aikansa epäolennaisuuksiin.

Satelliittinäkökulmasta ei ole paljon väliä, kulkeeko valtion raja tässä vai tuossa. Maiden ja merien vaihtelu on samaa saumatonta kokonaisuutta. Kosmopoliittisuus vaikuttaakin luontevalta ajatukselta: meidän ei pitäisi kuulua mihinkään tiettyyn valtioon vaan olla koko planeetan kansalaisia. Useinhan sanotaan, että stoalaiset esittivät tämän ajatuksen ensimmäisenä (vaikka jo Demokritoksella ja Diogeneella oli näkemyksen itumuotoja); ja juuri stoalaisuuteen etäinen tarkastelutapa erityisesti sopii.

Ja mitä yleensä tulee suhteisiini muuhun ihmiskuntaan ja elonkehään, satelliittiperspektiivi opettaa aina yhtä ja samaa: oikeudenmukaisuutta. Oman mielihalun suhteeton korostaminen on jatkuva kiusaus. Mutta jos katsot asioita puolueettomasta näkökulmasta, et aseta omaa etuasi toisen edun edelle. Sama koskee ihmisen ja muun elonkehän suhdetta. Ihminen, tämä rettelöitsijä, tämä nousukas, tämä vihonviimeinen jyrä ja tuholainen, kuvittelee jatkuvasti olevansa kaikkeuden napa. Viimeinen ajatus, joka matkailijalle väistämättä pälkähtää päähän matkalla kohti Kuuta, on se, että ihmisen pitäisi lopettaa tappava vyörytyksensä.

Jos etäisyyttä tulee kovin paljon, esimerkiksi sen verran kuin Marsista on Maahan, tulee ehkä kiusaus sanoa, ettei millään planeettamme asioilla ole mitään merkitystä, ei erityisillä eikä yleisillä. Tämä olisi virhe, koska Marsista saakka katsoen ei edes ole mitään kärsimyksiä, on vain pieni lainavaloinen pallo keskellä mittaamatonta avaruutta. Marsin perspektiivi ei ole enää inhimillinen näkökulma. On aivan kuin kone sanoisi, ettei kärsimyksillä ole merkitystä.

Inhimillisen perspektiivin ja mittakaavan menettäminen ei sinänsä ole pahasta, päinvastoin. Kun matkustaa avaruuden halki ja tutkii sen ihmeitä, pääsee eroon tämän planeetan elämän tunkkaisuudesta ja nurkkakuntaisuudesta. Jos pitäisi nimetä jokin erityisen filosofinen tieteenhaara, se olisi avaruustutkimus.