Nyt on jotain ja sitten ei mitään. Kuolema on kaiken päätös, maailman viimeinen ja merkittävin tapahtuma. Tai tarkemmin sanoen se ei ole tapahtuma vaan tapahtumisen loppu. Tätä kai Wittgensteinkin tarkoitti Tractatuksessa.

Jos en ajattele niitä tuskia ja nöyryytyksiä, jotka kuolemaa mahdollisesti edeltävät, minun ei tarvitse pelätä sitä. Kuolema ei vahingoita minua, koska sen jälkeen ei ole mitään, ei myöskään minua. Epikurolaiset: siellä missä minä olen, ei ole kuolemaa, ja siellä missä on kuolema, ei ole minua.

Elämän mitalla ei ole merkitystä sitten kun se on loppunut. Vain etukäteen voin haikailla pidempää elämää.

Vaikeina aikoina on lohduttavaa ajatella, että tätä kestää hetken, ja sitten ei ole mitään. Että nyt on maailma, sitten ei ole. Sokrates sanoi ennen kuolemaansa, että ei-mitään on parempaa kuin mikä tahansa elämän päivä. Schopenhauerin mukaan olisi ollut parempi, jos ei olisi syntynyt, siis jos aika ja avaruus eivät olisi ilmaantuneet. Requiem aeternam.

Joskus taas ajattelee, että ehkä on parempi, että on jotain, kuin että ei ole mitään. Että yleensä tapahtuu jotain, vaikka kamalaakin.

Maailma on ihme. Siis se, että on jotain, on ihme. Wittgenstein sanoi usein ihmettelevänsä maailman olemassaoloa. Ihme on jotain, mitä emme kykene selittämään edeltäviin syihin viittaamalla, ja maailman ihmeellisyys tarkoittaa, että emme osaa sanoa, mistä kausaalisuus tulee. Miksi on jotain edeltävien tapahtumien seurauksena, miksi ei ole pelkkää ei-mitään? Ja mistä tulevat aika ja avaruus, kausaalisuhteen välttämättömät edellytykset?

Kuoleman mietiskely korostaa hetken merkitystä. Aikaa ei ole hukattavaksi. Seneca painotti, että jokaisen päivän päätteeksi pitää voida sanoa: ”Olen elänyt.” Tämä päivä saattoi olla viimeiseni, seuraavaa ei ehkä tule.

Jos tietäisin kuolemani hetken, ajattelisin varmasti, että jokainen hetki on äärettömän arvokas. Nyt taas kuvittelen joskus, että aikaa on hyvin paljon. Sitä voi tuhlata.

Usein tulee eläneeksi joko tulevaisuutta organisoiden tai menneitä muistellen. On huolia, pelkoa; on katumusta, häpeää. Ei ole mukana siinä, mitä tapahtuu juuri nyt, tällä hetkellä. Ajatuksen pitää olla mahdollisimman paljon tässä, todellisuudessa. Tämä oli tärkeä ”rakenteellinen yhtäläisyys” stoalaisten ja epikurolaisten välillä (Hadot).

Voin kuolla koska tahansa, ja siksi minun on elettävä nyt sillä tavoin kuin todella haluan elää. Ei pidä elää siten kuin uskoo muiden toivovan, vaan siten kuin itse sisimmässään toivoo. Viimeisenä hetkenä ei pitäisi olla tarvetta huokailla: ”Voi kun olisin elänyt omanlaiseni elämän.” Kuoleman ajatus johdattaa autenttisuuteen, yksilöllisyyteen ja autonomiaan.

Se, että jokainen hetki on arvokas, korostaa nautinnon merkitystä. Parhaassa tapauksessa nautinto on olemassaolon nautintoa, nautintoa siitä että yleensä on jotain sen sijaan, että ei olisi mitään. Toisaalta kuoleman mietiskely johtaa velvollisuuksien hoitamiseen. En halua kuolla pahoja asioita omallatunnollani.