Linkola, elämänfilosofi

”Kuulehan nyt suomalainen, veliseni siskoseni. Nyt menet ja ostat oivallisia optioita. Jos sinulla on Lada, aja se suoraa päätä kaatopaikalle ja hanki kunnon ajokki, ei Suomen Kuvalehdessäkään aikoihin ole mainostettu alle 100 000 markan kärryjä. Pyri viettämään vuoden ikävät kuukaudet Havaijilla. Saat silti luvan tajuta, ettet enää pärjää Nauvon saarimajasi, Puulan huvilasi ja Aakenuksen kelokämppäsi varassa täällä kotohärmässä. Tarvitset Ilomantsiin sellaisen vähän kunnollisemman loma-asunnon, vierashuoneita, neuvottelutiloja, baarihuoneen, erkkereitä, eriöitä ja mitä niitä onkaan, pistä arkkitehti asialle. Äläkä Bahamalta poiketessasi enää pelleile vuokrapaattien kanssa, käy siellä tai täällä venemessuilla ja katsele kunnon jahti itsellesi. Ystävä kallis, ota pankista kulutusluottoa. Mutta älä pyytele pikkusummia, sinut nauretaan ulos, vasta miljoonasta ylöspäin laina lohkeaa varmasti.”

Pentti Linkola vuonna 1988

Minulle Linkola lienee 1900-luvun olennaisin suomalainen ajattelija. En minä kuitenkaan aivan kritiikitön ihailija ole. Juoneni voisi tiivistää niin, että meidän kannattaa yhdistää Linkolan idylliset, vapaudenkaipuiset, kulutuskriittiset, ahdistavaa teollisuus- ja toimistotyötä vieroksuvat puolet teknologioille avoimeen, urbanisaation luonnonsuojelumahdollisuuksia arvostavaan ja poliittisesti globaaliin asenteeseen.

Tekniikka

Linkola kyllä sisällyttää yhteiskuntaohjelmiinsa muun muassa tuulivoimalla tuotettua sähköenergiaa, mutta pääpiirteissään hänen näkemyksensä tekniikasta ja varsinkin uuden tekniikan kehittämisestä on torjuva. Vuonna 1999 hän sanoo: ”Pitäydytään muutamia vuosikymmeniä, mieluiten vuosisatoja koetelluissa ratkaisuissa” (2004, 395). Pienenä poikkeuksena uuden tekniikan kehittämisen kiellosta Linkola mainitsee säästö- ja korjaustekniikan, esimerkiksi puunpolttotekniikan hyötysuhteen parantamisen. Linkolan pääperuste tekniikan vieroksumiselle on tietenkin se, että tekninen ihminen on vakava ympäristöuhka – ja jokainen tekniikan kehitysvaihe on hänen mielestään ympäristölle haitallisempi kuin edelliset. Linkolan mukaan tekniikan hylkääminen ja romuttaminen olisi hyväksi myös ihmisten mielenterveydelle, koska silloin saisimme tehdä ruumiillista työtä ulkoilmassa ja yleensäkin ponnistella elantomme ja nautintojemme eteen. Näin esimerkiksi 1970-luvun loppupuolella: ”Kun kuokimme kuokalla, räävimme sirpillä kivenkylkiä ja tongimme kompostilannassa kotisuutarin tekemissä saappaissa, niin saamme, kaikki, leipää, työtä, mielenrauhaa ja elämäniloa (sen vähän kuin sitä ihminen koskaan voi tavoittaa) – emmekä millään muulla tavalla” (1979, 224). Samanlaisia lausahduksia Linkola on esittänyt jo aivan 1960-luvun alusta saakka.

Pääelinkeinon pitäisi Linkolan mukaan olla ihmis- ja eläintyövaltainen maatalous, jota täydentävät metsästys ja kalastus sekä sienien, marjojen ja muiden metsän antimien keräily. Tehtaissa voidaan valmistaa esimerkiksi polkupyöriä, mutta suurin osa paperiteollisuudesta, elektroniikkateollisuudesta, koneiden rakentamisesta, kemianteollisuudesta ja elintarviketeollisuudesta on lakkautusuhan alla: Linkolan 1980-luvun arvion mukaan vain noin sadasosa nykyisestä teollisesta tuotantokapasiteetista tulisi säilyttää. Jo sähköntuotannon niukkuus tekee suuren osan lakkautuspäätöksistä väistämättömiksi, ja lisenssikäytännöillä karsitaan loputkin epätoivottavat ainekset pois. Tietotekniikkaa ei käytetä; viihde-elektroniikkaa ei hyväksytä; jääkaappejakaan ei ole; yksityisautoilua ei harrasteta; lentoliikenne hävitetään tyystin. Maan sisäinen joukkoliikenne säilytetään, mutta tekniikka-avusteinen liikenne ulkomaailmaan supistetaan lähes olemattomiin. Tämä koskee sekä tavara- että henkilöliikennettä. Ulkomailta esimerkiksi ostetaan lähinnä suolaa ja joitakin metalleja, ja muutamien asianmukaisella viisumilla varustettujen reppuretkeilijöiden lisäksi sinne matkustavat vain ”ammattitaitoiset kirjeenvaihtajat, neuvottelevat viranomaiset ja kulttuurivaihtoa harjoittavat henkilöt ja delegaatiot” (2004, 392). Yleispiirteissään Linkolan toiveyhteiskunta on teknisessä mielessä lähellä sotia edeltänyttä suomalaista todellisuutta: ”Omasta puolestani antaisin kaikki vaatteet päältäni, mökkini ja perheeni, jos saisin takaisin esimerkiksi 1930-luvun, jolloin Suomessa oli rikas ja monipuolinen luonto, takamaiden sydämessä vielä puita pystyssä ja jolloin meillä oli olemassa aito ja omavarainen, ekologisesti kestävä maatalousvaltainen elinkeinoelämä” (1979, 202).

Tekniikkamyönteinenkin ihminen toki ymmärtää, kuinka mielettömän kaukana nykyinen teollisuus, ravinnontuotanto, asuminen, energiantuotanto ja liikenne on ekologisesti kestävästä suunnasta: koneiden persous raaka-aineille, teknisten valmistusmenetelmien saastuttavuus, laitteiden runnovuus ja muut vastaavat seikat selittävät varmasti suuren osan modernin ihmisen ympäristötaakasta. Silti Linkolan uhmakas, periaatteellinen vastahanka on ekologisesti arveluttavaa. Jos haluamme pitää planeetan asumiskelpoisena itsellemme ja muille lajeille, ja jos emme laske mitään sotien, tautiepidemioiden ja luonnonmullistusten aiheuttamien joukkokuolemien varaan, syvä ja nopea teknologinen kehitys on hyvin toivottavaa. Tuskin on ainakaan järkevää omaksua ehdotonta, jo etukäteen kielteistä suhtautumistapaa, joka ei anna tilaa tutkimustulosten kartuttamiselle ja hyväksikäytölle.

Energian tuotanto on oiva esimerkki. Linkolalaisuus tarkoittaa yltiöpäisen maanläheistä ja konservatiivista ajattelutapaa, jossa jokainen vähänkin lennokkaampi ja tieteellisesti esiin kaivettu tuotantomahdollisuus hätistetään tiehensä ja kielletään. Pientä rakoilua ja avautumista tekniikan suuntaan on kuitenkin nähtävissä. Sähköstä Linkola ei ole koskaan pystynyt yhteiskuntasuunnitelmissaan luopumaan, vaikka edellyttääkin sen jakelun tiukkaa säännöstelyä. 1980-luvun malleissa sähköenergia piti tuottaa vesivoimalla, ja nyt sen tilalle on tullut maailmanlaajuisen kehitysinnon kohteena oleva tuulivoima. Aivan erityisesti tämä planeetta kaivannee aurinkoenergiaa, jota saadaan laajassa mittakaavassa parhaiten Saharan ja Lähi-idän kaltaisista säteilykeskittymistä. Jos Linkola tuomitsee tämän tyyppiset suunnitelmat, koska ne mahdollisesti hyödyntävät uutta tekniikkaa, hän on mielestäni harhateillä.

Linkola haluaa, että lämpöenergia tuotetaan rahtaamalla puita tai ehkä puuhaketta uuneihin. Hänen ehdotuksensa saattaa kuulostaa täällä luontevalta, koska Suomi on verraten harvaan asuttu maa, jossa näyttää olevan kaikkea vihreää poltettavaksi asti; ja miksei puu voisikin olla lämmön lähteenä ainakin metsien ympäröimissä syrjäseutujen mökeissä, joita ei kannata liittää kaukolämpöverkkoon. Tiheämmin asutuilla maapallon alueilla tällaiset hakkuuhankkeet olisivat kuitenkin käsittämättömiä, ja jos ajattelemme Suomenkin taajama-alueita korkeammasta suojelunäkökulmasta, kaikenlaiset epäilykset alkavat vaivata mieltä. Eikö tällä avaruustutkimuksen aikakaudella todellakaan ole mitään kehittyneempää mahdollisuutta? Onko Maan vähiä metsiä aivan välttämätöntä kaataa ja polttaa Suomessakaan? Eikö maankamaraan varastoitunutta lämpöä voitaisi hyödyntää entistä kekseliäämmin, eikö suora auringonpaiste voisi olla tehokkaammassa käytössä?

Ravinnon tuotantoon tarvittaisiin kipeästi tekniikan mahdollistamia vaihtoehtoja, jotta ihminen voisi palauttaa muulle elonkehälle osan suunnattoman laajoista ruoankasvatusalueistaan. Esimerkkeinä mainittakoon synteettinen ravinto ja kaupunkimainen, vertikaalinen maanviljely. Tällaiset uudistukset olisivat Linkolankin perusajatuksen mukaisia: ihmisen on lopetettava vyörytyksensä, vetäydyttävä ja annettava luonnolle tilaa hengittää. Viljapellot ja karjankasvatusalueet eivät ole kasvistoltaan ja eläimistöltään niin köyhiä kuin betoni, mutta eivät ne tietenkään edusta villiä, luonnonmukaista tilannetta. Rehunkasvatuslakeudet ja monotoniset maissiautiomaat ovat kauheita katsella.

Nykyihminen on riippuvainen tekniikasta jopa ravinnon kaltaisten perustarpeiden tyydyttämisessä. Linkolalle riippuvuus tekniikasta on pahaa:

”Teknokulttuuri riistää ihmiseltä vapauden ja itsenäisyyden. Pyörätuoli-invalidit ovat valtakunnallisesti vähäinen ongelma, verrattomasti lukuisampien pyöräinvalidien ongelma sitäkin suurempi. Ajatellaan näennäisesti luonnonläheisiä ammatteja. Vuoden 1983 suomalainen maanviljelijä tai metsuri turvahytteineen, suojakypärineen, kuulosuojaimineen, suojavöineen, turvasaappaineen, myrkkysuojaimineen, kuin pellolle tai metsään pudonnut ulkoavaruuden kummitus, on todellinen orja. On kaameaa nähdä, mihin suomalainen mies alistuu. Entisajan maaorja oli häneen verrattuna vapaa mies, vaikka voudin piiska olisi vingahdellut aamuvarhaisesta iltamyöhään” (1989, 51).

Alistuu? Orja? Henkilökohtaisesti en ole koskaan tuntenut joutuneeni tekniikan komentelemaksi, orjasta puhumattakaan. Linkolan iskulause ”tekniikka ei ole koskaan renki vaan aina isäntä” ei yksinkertaisesti ole tosi. Vaikka tekniikalla on usein ennakoimattomia sivuvaikutuksia, se on silti aina renki, ei koskaan isäntä.

Linkolan kampanja koneita vastaan ja ihmistyön puolesta ei ole kiitollinen tehtävä, koska ihmiset hyötyvät ja nauttivat koneistaan. Nehän mahdollistavat ikävimpien töiden välttämisen tai ainakin niiden suoritusajan lyhentämisen. Aika harva kyntää peltonsa mieluummin hevosauralla kuin traktorilla, eikä ruumiillisen työn elämäniloa kasvattavasta luonteesta muutenkaan taida olla yksimielisyyttä – ainakaan en itse ole koskaan nauttinut laajamittaisesta rehkinnästä. Robotit voivat suorittaa kaikkein yksitoikkoisimmat ja puuduttavimmat liukuhihnatyöt, ja koska meillä on tietokoneet, ei ole tarvetta tylsistyttää ihmisiä hengettömillä, rutiininomaisilla toimistotöillä. Kuten Soininvaara tokaisi keskustellessaan Linkolan kanssa 1980-luvulla: missä ihminen toimii kuin kone, siellä korvattakoon hänet koneella. Tähän viisauteen olen tutustunut omakohtaisesti verotusjärjestelmiä rakennellessani. Kone hoitaa verotuksen paljon tarkemmin ja nopeammin kuin ihminen, ja pitää olla harvinaisen vähämielinen, jos todella nauttii jatkuvasta verosummien laskemisesta kynällä ja paperilla.

Varmasti on paljon tekniikan käyttöön liittyviä teollisuus- ja toimistotöitä, joita ei voi parhaalla tahdollakaan pitää mielenkiintoisina tai edes siedettävinä. Niissä on juuri sellaista vivahdeköyhyyttä, josta Linkola teollista kulttuuria arvostelee, ja usein työpaikkojen tasapaksu, elämäniloton vire leviää työläisten elämään muutenkin. Mutta automatisointimahdollisuuksien lisäksi täytynee Linkolan tavoin muistaa, että itsehän modernin maailman ihmiset ovat työnsä valinneet, itse päättäneet mennä tehtaaseen ja tavoitella korkeaa elintasoa kaikkine Volvoineen ja rannikkoja rumentavine lasipalatseineen. Jos henkinen hyvinvointi ei sitten olekaan aivan sitä mistä he olivat haaveilleet, jos työ käy hermoille ja elintasokilpailu ”pakottaa” jatkuvasti uusiin läähättäviin suorituksiin, on siitä turha napista. Elämänlaadun mataluus ei ole teollisen tuotantolaitoksen eikä tietokoneen vika, vaan ensisijaisesti työläisten itsensä vika. Kurjuus voi olla myös yhteiskunnallisen päätöksenteon syytä, jos ihmisparoille ei ole jätetty valinnanvaraa elantonsa hankkimisen suhteen – ja näinhän asia on ollut monessa maassa, ehkä jossain määrin Suomessakin. Joka tapauksessa olen täysin vakuuttunut, että oikein käytettyinä tekniset keksinnöt ja tuotantotavat edistävät henkistä hyvinvointia, aivan kuten ne voivat auttaa luontoa selviytymään ja kukoistamaan tällä seitsemän tai kymmenen miljardin ihmisolennon pöyristyttävällä aikakaudella.

Totta kai ihminen hamuaa käyttöönsä uutta tekniikkaa silloinkin, kun siitä ei ole mitään iloa vaan pelkkää vaivaa. Tietenkin ihminen seuraa teknisissä kysymyksissä laumaa ja sopeutuu mystisiin ”ajan hengen vaatimuksiin”. Olen nauranut Linkolan kuvauksille lukemattomia kertoja, tässä yksi parhaista (1989, 187):

”Sain juuri äidiltäni joululahjaksi hänen tyttönä kirjoittamansa kesäpakinakirjasen suvun maatilalta, nimeltä Moottoriseikkailuja Vanajavedellä. Juttujen päähenkilö on äidinisäni, humanisti, filologiprofessori, sittemmin myös Helsingin yliopiston kansleri ja presidenttiehdokas, joka autenttisten kuvausten mukaan haaskasi määrättömästi vähää aikaansa 1910- ja 1920-luvun kesästä toiseen rähjäämällä ensin yhden, lopulta kahden toivottomasti lakkoilevan moottoriveneen kanssa. Tuntikausien härkäpäistä, mielipuolisuutta lähentelevää käynnistämistä ja korjausräpeltämistä parinsadan metrin päässä kotirannasta, unkean uhmailevaa kieltäytymistä omaisten tarjoamasta soutuvenehinauksesta. Raskaan ammeen epätoivoista yöllistä rahtaamista kolmenkymmenen kilometrin päähän Hämeenlinnaan korjaamoon. Samanaikaisesti rannoilla laivastot Vanajaveden vanhojen mestareiden veistämiä loisteliaita, merikelpoisia, kanoottimaisen keveitä ja nopeita soutuveneitä, vesikulkuneuvojen kermaa koko maailmassa.”

Tekniikan lumo on liian kova, järkipuheet eivät auta:

”Minä vain pikkuisen vetäisen käynnistysnarusta, painan tai käännän nappulaa tai vipua, ja sitten minä vain istun, ja paukkuva, rätkättävä ja uriseva kone vie – ehkä vain veneenmitan ennen kuin taas sammuu, mutta vie kuitenkin, ja minä vain istun... Mikä ääni, mikä savu, mikä voima! Eikö ihminen ole nero ja elämä suurta!!! Minun ei tarvitse käyttää käsivarsiani, reisiäni, selkääni, ei koko tuota vastenmielistä ruhoa, jonka luonto kaikkine alkeellisine lihas- ja jännesekasotkuineen on minulle hylättäväksi antanut!”

Kaupungistuminen

Linkolan malliyhteiskunnassa ihmiset hajaantuvat takaisin maanläheisten elinkeinojen ääreen. Ehkä tämä tapahtuu verotuksen ja muiden pehmeiden kannustuskeinojen avulla, ehkä vasta nälän uhatessa. Joka tapauksessa kaupungit ovat pieniä ja niitä on harvassa. Jo teknisen välineistön vaatimaton taso tekee maallepaon jossain määrin välttämättömäksi: ilman traktoreita, voimaloita ja automatisoituja tehtaita perustarpeiden tyydyttäminen vaatii paljon työvoimaa.

Linkola on usein raivonnut siitä, että ihmiset päällystävät elävää, hengittävää maata rakennuksillaan, pihoillaan ja teillään. Eikö siis ole hyvä, jos asunnot ja muut tilat sijoitetaan päällekkäin ja teiden käyttöaste pidetään kaupunkimaisen korkeana? Horisontaalisesti ja vertikaalisesti tiivis asuminen mahdollistaa monien muidenkin elämän perusedellytysten ekologisesti tehokkaan tuottamisen. Energian jakelu ja jätevesien puhdistaminen ovat hyviä esimerkkejä. Lyhyiden etäisyyksien ansiosta liikennettäkin tarvitaan vähemmän, ja se on usein polkupyöräilyä tai joukkoliikennettä.

On hämmentävää todeta, kuinka Linkola esittää kaupungistumista vastustavat luonnonsuojelulliset perustelunsa jollakin tapaa huomaamatta ja kaiken muun ohessa. 1960-luvulta löytyy tämä:

”Jos me haluamme vapauttaa enimmät kansalaiset siitä ruumiillisesta työstä, jota varten ihmisruumis on rakennettu, ja pelastaa heidät kokemasta kevääntulon oikullisuuksia, syyssateiden synkkyyttä ja talven lohdutonta hiljaisuutta, ja saattaa heidät teatterien, jäähallien, cocktailkutsujen, autonäyttelyiden, kehittyneen hengenelämän ja niiden monien muiden kauniiden asioiden piiriin, jotka edellyttävät ihmisten keskittämistä kaupunkeihin, silloin meidän tietysti on sanottava johdonmukaiset hyvästit, ei yksin luonnolle vaan myös luonnonsuojelulle. Sillä tehokas luonnonvarojen käyttö on ainoa tie korkeaan aineelliseen elintasoon, jota kaupunkiasuminen edellyttää” (1971, 204).

Tässä lienee taustalla vanhakantainen ajatus kaupungeista varsinaisten elinkeinojen mahdollistamina luksuksen saarekkeina, ekologisten paheiden pesinä. Linkola näyttää olettavan, että maalla eletään hänen ohjeidensa mukaan nuukasti ahtaissa tiloissa ja kuunnellaan ajankuluksi sateen ropinaa, kun taas kaupungeissa asutaan kirkkaasti valaistuissa hehtaarihalleissa kaikkien niiden vehkeiden ja muodikkaiden kalustesommitelmien keskellä, joita kauppias on suinkin kehdannut tyrkyttää. Toki kaupungeissakin on mahdollista elää siivosti ja harrastaa vähemmän kuormittavia asioita, ja toisaalta maaseudun asukkaat eivät ainakaan nykyajan Suomessa elele aivan Linkolan toiveiden mukaisesti. Maalla rellestetään ja ruhjotaan vähintään samaan malliin, ellei vielä estottomammin.

Ihmiset käyttävät ainakin toistaiseksi hyväkseen laajoja maa-alueita muun muassa ravintokasvien kasvattamiseen, missä tahansa sitten asuivatkaan. Eikö heidän kuitenkin tulisi keskittää fyysinen läsnäolonsa muutamiin maantieteellisiin pisteisiin sen sijaan, että levittäytyvät tasaiseksi, tukahduttavaksi matoksi? Eikö näiden terroristien nimenomaan pitäisi pysyä poissa häiritsemästä muun luonnon vapaata, omaehtoista elämää? Kekseliäisyytensä ja tekniikkansa avulla ihminen kykenee elämään vailla välitöntä kosketusta jäljellä oleviin luonnon rippeisiin, ja juuri tämä irrottautumismahdollisuus meidän tulisi käyttää hyväksemme. Linkolan perusperiaate inhimillisen toiminnan vaikutuspiirin rajoittamisesta ja tilan antamisesta puoltaa tätä ajatusta. Viisi miljoonaa suomalaista katoaa vielä melko kivuttomasti maastoon, mutta minua karmii kuvitella, millainen katastrofi syntyisi, jos maailman sadat miljoonat suurkaupunkilaiset levittäytyisivät ympäröiville alueille ja alkaisivat kyntää maata, hakata polttopuita ja metsästää riistaa. Nämä ihmiset peittäisivät alleen ja kaluaisivat paljaaksi kaiken, aivan kaiken, viimeiseen lehmukseen ja orkideaan saakka.

Suomalainen kuitenkin haaveilee kesämökkinsä rauhasta ja pakenee tiheästi asutuilta seuduilta ollakseen itsensä herra lähellä luontoa. 1960-luvun Linkola totesi: ”Kovasilmäisinkin insinööri näyttää ahneesti kaipaavan syysraikkaita metsästysretkiä ja kesähuvilaa hempeän järvenlahden kupeessa – olkoonkin, että 'paluu luontoon' on tuomittu epäonnistumaan, kun pysyvästi vaurioituneet hermot eivät enää salli eroa autosta, moottoriveneestä ja matkaradiosta ja näin särkevät loputkin siitä mitä tavoitellaan” (1971, 101). Ihminen luulee tavoittelevansa luonnonrauhaa ja ehkä aidosti toivookin pääsevänsä pakoon modernin elämän pauketta ja kiiltävyyttä, mutta saattaa todellisuudessa rakentaa maalle toisen samanlaisen elämän. On havaittu, että mökkiläisten vaatimustaso kohoaa koko ajan, eli mökkielämä alkaa muistuttaa yhä enemmän kaupunkielämää. Korkeintaan pidetään vähän vihannesmaata ja käydään kalassa – muuten elämä kuluu mukavasti televisio-ohjelmien ja muiden kaupungista tuttujen ajanvietteiden parissa. Linkola epäileekin suuren osan mökkimaniasta johtuvan yksinkertaisesti jäljittelyinnosta: mökki on hankittava, koska kaikki muutkin näyttävät sellaisen omistavan. Ihminen ei malta jäädä yksin kaupunkiin, kun muut ovat menneet ihanille mökeilleen nauttimaan kaikista kesäisistä iloista. Mitään todellista sisäistä tarvetta tai taipumusta mökkielämään ei välttämättä ole.

Eikö nyt olisikin aiheellista malttaa mielensä ja pysyä kotona? Miksi on työnnyttävä mökille, kun kerran siellä on oltava samanlaista kuin kaupungissa? Jos ajattelen omaa kotikaupunkiani, niin täältä löytyy lähestulkoon kaikki, mitä ihminen kesäiseltä elämältään toivoo: on lenkkipolkuja ja uimaloiden kimaltelevia vesiä, on kirjastoja ja maailmanluokan konsertteja, on laajoja puistoja ja puutarhoja, on uskomattoman kauniita merenrantoja ja jopa luonnonsuojelualueita. Minua ei ahdista kaupungissa sen enempää kuin maallakaan, eli kummassakin ahdistaa yhtä paljon. Ylivoimaisesti suurin osa retkeilystäni on lähipiirissä tapahtuvaa käppäilyä ja pyöräilyä, vain joskus aniharvoin lähden pidemmälle vaellusreitille tunturimaastoon tai muuhun erämaahan. Eivätköhän eurooppalaiset ja japanilaiset turistit patikoi minunkin puolestani – jos nyt ehtivät ja uskaltautuvat ökyhotellinsa pihalta mihinkään.

Suomalaisen työläisen vaurastumiskehityksen kauhistuttavimmista 1960-luvun vuosista saakka Linkola on kiivaasti vastustanut varsinkin rantamökkeilyä, koska se pilaa maisemat ja tekee muiden lajien elinympäristöstä rauhattomamman:

”Tarvitaan idiootti puhumaan rannan luonnonkauneudesta sen jälkeen kun se on asianmukaisesti varustettu mökillä, saunakopilla, puuseellä ja laiturilla. Omasta puolestani voin vakuuttaa vanhentuneeni kymmenen vuotta pelkästään sen luvuttoman huvilamassan takia, jonka ameebalonkerot ovat viime vuosina vähitellen valuneet kaikille nuoruuteni kyyneliin saakka rakastetuille rannoille ja saarille, joilla jokainen kivi ja pensas on tuttu ja joihin liittyvät muistot jokaisesta lokin, koskelon ja västäräkin pesästä viidentoista kesän ajalta” (1971, 110-111).

Ja tietenkin mökkikulttuuri merkitsee aivan samanlaista maa-alojen peittämistä kuin mikä tahansa muu rakentaminen.

Vuonna 2008 mökkien ja huviloiden rakentamisinto on edelleen kova, ja nykyään näitä rakennelmia markkinoidaan muillekin kuin suomalaisille. On tietysti ajattelematonta tuomita ihmisten toivetta luonnonläheisestä maaseutuelämästä, mutta kahta 1960-luvun Linkolan esittämää näkökohtaa kannattaisi kuitenkin edelleen pohtia. Ensinnäkin: eikö huoleton telttaretkeily vaihtelevissa maastoissa olisi hyvä vaihtoehto paikallaan pysyvän, huoltotöitä vaativan mökin hankkimiselle? Ja toiseksi, vihoviimeisenä oljenkortena: onko välttämätöntä rakentaa uusi mökki, eikö jokin olemassa oleva rakennus sentään kelpaisi?

Politiikka

Linkolan poliittiset käsitykset tuntuvat minusta kovin vierailta. Vaikka Johdatus 1990-luvun ajatteluun -teoksen kannessa komeilee Apollo 17:n ottama kuva maapallosta mustan avaruuden taustaa vasten, ja vaikka Linkola jatkuvasti korostaa erkaantuvansa omista pienistä ympyröistään ja ajattelevansa koko ihmiskunnan asioita, hänen poliittisia mielipiteitään leimaa kansallinen sisäänpäinkääntyneisyys ja eristäytyminen: Suomesta olisi tehtävä luonnonsuojelun saareke pahassa suuressa maailmassa. Näin jälkikäteen Linkolan 1970-luvun viittaus tuntuu kolkolta: ”Kulkeehan Albaniakin omaa tietään, pystypäin – ja kaikessa rauhassa, kenenkään hätyyttämättä” (1979, 223). Paljonpuhuva albanisoitumisesimerkki on se, että Linkolan mielestä vieraiden kielten opetus pitäisi kokonaan poistaa peruskoulutuksesta ja jättää suppean ulkomaansuhteista vastaavan virkamiehistön etuoikeudeksi.

Ympäristöongelmat ovat kuitenkin yhä useammin valtioiden rajoista piittaamattomia, aivan kuten teollisesti tuotettujen hyödykkeiden jakelu on maailmanlaajuista. Tällaisissa tilanteissa toistuu jatkuvasti asetelma, jossa osapuolet odottavat toistensa sitoutumista rajoitteisiin, jotta itse voisivat katsoa omat toimensa hyödyllisiksi. Itämeren pilaantuminen on yksi hyvä esimerkki, ilmasto-olojen katastrofaaliset muutokset toinen. Monet muistavat happosateet, 1980-luvun kestopuheenaiheen, joka sai biologianopettajanikin itkemään. Ongelma on nykyään huomattavasti vähäisempi kuin silloin, ja tämä on laskettava kansainvälisten yhteisponnistusten tulokseksi. Sama koskee otsonikatoa. Ja hyvin usein tämän tyyppisten ongelmien ratkaisu edellyttää kansainvälisiä sopimuksia jo siitäkin syystä, että ”kansallinen kilpailukyky” ei salli yksittäisten valtioiden edelläkävijyyttä esimerkiksi ympäristöystävällisen verotuksen alueella.

Vihreän liikkeen ohjelmaehdotuksessaan vuodelta 1986 Linkola tietysti toivoi vastaavia yhteiskuntakäänteitä muuallakin maailmassa. Hän jopa rohkeni pitää ohjelmansa henkeä noudattavan vihreän aallon maailmanlaajuista humahdusta todennäköisenä – vaikka ehkä tässä on jo mukana annos demagogiaa ja mielenpiristysyritystä. Ohjelman toteuduttua Suomi olisi aktiivisesti mukana erilaisissa luonnonsuojelun kansainvälisissä hankkeissa muun muassa tarjoamalla koulutusta ja luonnonsuojelualueiden vartiointiapua. Tällainen kansainvälinen ulottuvuus Linkolan ajatteluun siis sentään sisältyy. Mutta mielestäni hän aliarvioi täydellisesti sen mahdin, joka yleismaailmallisella kehityksellä on Suomeen nähden. Tässä konformistisessa reunavaltiossa ei koskaan tulla toteuttamaan merkittäviä uudistuksia, joille ei löydy esikuvaa ulkomailta. EU-aikana tämä on vielä selvempää kuin 1980-luvulla, puhumattakaan vuodesta 1960, jolloin Linkola oli jo valinnut eristäytymislinjan puolestapuhujan roolin.

Poliitikkojen ja aktiivisten kansalaisten pitäisikin suunnata katseensa maailmalle ja olla mukana kehittämässä globaalia poliittista verkostoa tai vielä mieluummin pyramidia, jolla voisi olla todellisia mahdollisuuksia hillitä ympäristön kannalta turmiollista taloudellista kilpailua valtioiden ja valtioliittojen välillä, saattaa voimaan sanktioituja ympäristön elinkelpoisuutta ja viihtyisyyttä lisääviä normeja, rajoittaa väestönkasvua sekä luoda edellytyksiä laajamittaisille teknologiahankkeille liikenteessä, teollisuudessa ja energiantuotannossa. On esimerkiksi rakennettava jättimäisiä aurinkoenergian jakelukanavia Saharaan pystytettävistä voimaloista ja rajoitettava ankaralla kädellä merien liikakalastusta. Tällaiset toimet vaativat jotain aivan muuta kuin Linkolan kansallista pelastusohjelmaa. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö esimerkiksi Suomessa pitäisi suojella metsiä. Tietysti pitää, mutta samalla on nähtävä Suomen pienuus ja ratkaisevien poliittisten areenoiden laajuus. Vihreän liikkeen alkuaikojen voimakolmikosta Linkola, Paloheimo ja Soininvaara tämän on kai oivaltanut kaikkein selvimmin Paloheimo, jolle ylikansallisen normiohjauksen tarpeellisuus on päivänselvä asia, ja joka jo suunnitteli uusia Euroopan kattavia liikennejärjestelyjä samaan aikaan kun Linkola vielä yritti epätoivon vimmalla kerätä tarpeeksi tulikatseisia toimeenpanijoita kansalliselle hätätilaohjelmalleen.

Linkola vastustaa demokratiaa, koska kansalaiset ajattelevat vain välitöntä hyötyään ja mukavuuttaan. He ovat liian laiskoja ja itsekeskeisiä kyetäkseen ottamaan huomioon ihmiskunnan pidemmän aikavälin edun ja kannattamaan tarpeeksi suuria elämäntapamuutoksia. Linkola tiivistää: ”Jos itse joutuisin piirtämällä kuvaamaan käsitettä 'kansa', piirtäisin pelkän ammottavan suun, mölisevän suun” (1989, 212). Linkolalaista maaseutuyhteiskuntaa tuskin saadaankaan aikaan muuten kuin vallankaappauksella ja kovalla kurinpidolla, koska ihmiset arvostavat modernin elämän hyviä puolia kovin paljon. He eivät ole henkisesti valmiita muuttamaan elinolojaan takapajuisena pitämäänsä suuntaan.

Mielestäni oikea johtopäätös on se, että meidän on vahvistettava nykyisistä poliittisista aihioista ja kehityslinjoista sellaisia, joita pidämme hyvinä, eikä unelmoitava vallankaappauksesta ja totaalisesta kurinpalautuksesta. Sopivissa olosuhteissa ihmisten mukavuudenhalua ja taipumusta omien pienten etujensa suhteettomaan korostukseen voidaan sitä paitsi käyttää hyväksi paremman maailman luomisessa. Jos asianmukaisen politiikan piirissä esimerkiksi pystytään tarjoamaan köyhien maiden ihmisille mahdollisuuksia yksinkertaisten aurinkokeittimien käyttöön, niin kukapa jaksaisi epäillä, että he jättäisivät rasittavat, aavikoitumista edistävät puunhakkuureissunsa tekemättä?

Jo veropolitiikka antaa käsittämättömän suuret mahdollisuudet elonkehän kannalta suotuisaan säätelyyn, ja tässä luotetaan juuri siihen, että ihmiset ajattelevat omaa etuaan. Esimerkeiksi käyvät raaka-aineiden ja polttoaineiden verotus, saasteverot, tavaraliikenteen arvonlisäverotus, palkkatyön veroprogressio ja yritysten voitoistaan maksamat verot. Linkola on aivan oikeassa 1980-luvun arviossaan, että ”ihminen riehuu hyvin suoraviivaisesti sitä enemmän mitä suuremman osan työnsä tuloksista hän mieltää koituvan omalle ja perheensä yksityistaloudelle” (1989, 207). Veropolitiikalla tätä riehuntaa voidaan vähentää ja ohjata vaarattomampiin suuntiin tehokkaasti ja yksinkertaisesti; mutta kovan kilpailumielialan takia vero-ohjaus ei onnistu muuten kuin ylikansalliselta tasolta käsin.

Jos ajattelemme globaalia politiikkaa, toivottavin ja pitkällä aikavälillä ehkä todennäköisin kehityslinja lienee sellainen, jossa liittovaltioiden, valtioliittojen ja muiden suurehkojen poliittisten kokonaisuuksien ylimmät johtohenkilöt tai heidän edustajansa sopivat olennaisista ratkaisuista ja hyväksyttävät ne alueellisissa parlamentaarisen demokratian elimissä, jos sellaisia on. Periaatteessa demokraattinen kontrolli säilyy, mutta käytännössä globaalin vallanjaon huippupaikat ovat melko etäällä kansalaisten välittömästä valvonnasta samaan tapaan kuin Euroopan Unionin komissio nykyään. Demokraattinen valvonta estää vallankäytön pahimmat korruptoivat vaikutukset, mutta toisaalta etäisyys valvonnasta mahdollistaa tarvittaessa luutuneiden elämänkäytäntöjen ravistelun ja kansalaisten välittömän materiaalisen edun vastaiset toimenpiteet.

Pahin vihollisemme on kyynisyys, toteaa pitkän linjan tutkija ja YK-mies Jeffrey Sachs. Hän painottaa, että tosiasiassa maailman valtiot ovat jo aikoja sitten allekirjoittaneet sopimuksia, joiden nojalla kuka tahansa tämän planeetan kansalainen voi vaatia niiltä paljon nykyistä radikaalimpia tekoja ympäristönsuojelun hyväksi. Mainittakoon kuuluisa Rion konferenssi vuodelta 1992. Siellä sovittiin yhteisestä taistelusta ilmaston lämpenemistä, biodiversiteetin häviämistä ja aavikoitumista vastaan. Poliitikot vain ovat niin lyhytkatseisia, pelokkaita ja tietämättömiä, että toimet näiden tavoitteiden saavuttamiseksi ovat toistaiseksi jääneet täysin riittämättömiksi. Pahimmat ongelmat tiedetään, suurin piirtein tunnetaan myös keinot niiden korjaamiseksi. Tarvitaan taukoamatonta tiedottamista ja painostusta tilanteen parantamiseksi. Linkolalainen talvisotahenki ei auta tässä tippaakaan, niin arvokasta kuin se voikin olla maamme rajojen sisäpuolella.

Tuhoava ihminen

Aloitin sanomalla, että Linkola taitaa olla minulle 1900-luvun merkittävin suomalainen ajattelija. Jos kerran olen eri mieltä lähes kaikesta mitä hänen nimeensä yleensä liitetään, niin mihin käsitykseni oikein perustuu? Se perustuu Linkolan elämänfilosofiseen paatokseen. Suuri osa hänen suosiostaan laajojen kansalaispiirien keskuudessa johtunee juuri tästä.

Linkolan keskeinen, koko tuotannon läpitunkeva vastakohta-asetelma on tuhoava ihminen – varjeleva ihminen. Tuhoavan ihmisen keskeisin tuntomerkki on herkeämätön ponnistelu elintason ja sosiaalisen aseman kohottamiseksi.

Hampaat irvessä ihminen äheltää ja puurtaa, ottaa kantaakseen millaisen paineen ja taakan hyvänsä, sietää uskomattoman määrän organisaation uudistamisohjelmia ja turhia työvoimapoliittisia koulutuspäiviä – jotta voisi hankkia uutta viihde-elektroniikkaa ja vielä isomman ruohonleikkurin. Ihminen alistuu monenmoisiin työelämän nöyryytyksiin ja hullutuksiin, jotta olisi varaa matkustaa etelän hiekkarannoille. Hän pyristelee, mielistelee ja sopeutuu ollakseen yhtä hyvä kuin muut, hän ottaa pankista lainaa ja valmistautuu maksamaan sitä takaisin loppuelämänsä ajan, jotta yltäisi mainostettuun lomaosakkeeseen tai kiiltävään autonkopperoon, sellaiseen jota naapurilla ei vielä ole. Näiden tavoitteidensa takia ihminen raunioittaa oman elämänsä ja vaurioittaa siinä sivussa muuta elonkehää niin pahoin, ettei kohta enää kykene asumaan siinä itsekään.

Ympäristönsuojelu on Linkolan mukaan parhaimmillaan sitä, että istuu hiljaa paikoillaan kädet ristissä, toimittaa tyhjää. Mutta ihminenhän ei pysy paikoillaan, ei vaikka kiinni pitäisi, vaan temmeltää ja touhottaa, kaivaa ja säteilyttää, rakentaa ja valmistaa, tehtailee, kauppaa, mainostaa, matkailee ja synnyttää uusia työntekijöitä kunnes on varmasti saanut kammettua planeettansa selvitystilaan. Minun mielikuvani helvetistä on työssään hikoilevien ihmisten kihisevä tungos. Herra varjele, ei voi muuta sanoa. Vaikka eihän se tietysti varjele, kuten Linkolakin on useaan otteeseen valitellut.

Tuhoava ihminen kehittää vaikka tyhjästä ”projekteja” ja on ”tuottelias”. Mitään ei osata jättää rauhaan, kaikkea on muokattava: tuhoava ihminen on ”dynaaminen”. Linkolan parhaita tekstejä on ”Myytti menevästä miehestä”, jonka hän piti esitelmänä – kaikista maailman paikoista – myynti- ja markkinointipäivillä Espoon Dipolissa vuonna 1971. Voin vain kuvitella suittujen, pömppömahaisten, lievästi krapulaisten myyntitykkien hämmennyksen, kun Linkola aloitti esitelmänsä:

”Kun ideapäivien kurssitoimikunta esitti esitelmäpyyntönsä, sain evästykseksi tietää, että ei ollut tarkoitus jälleen kerran kehottaa menevää miestä syömään terveellistä ruokaa, nukkumaan hyvin, vähentämään tupakointia ja harrastamaan kuntourheilua. Toimikunnan pelko oli aiheeton: päähäni ei voisi pälkähtääkään suositella menevälle miehelle terveitä elämäntapoja, sillä on selvää, että mitä varhaisempi menevän miehen sydäntautikuolema, sitä pienempi hänen aiheuttamansa vaurio ihmiskunnalle. Paras menevä mies – kuollut menevä mies, eli mennyt mies. Menevän miehen määritelmä? Tarkoitan tässä – ja rajoitun kotimaisiin olosuhteisiin ja esimerkkeihin – niitä elinkeinoelämän johtoportaan miehiä, jotka määrätietoisesti ja itseään säästämättä, perhe-elämässä ja vapaa-ajan harrastuselämässä tehtyjen suurten uhrausten hinnalla, ovat rakentaneet tämän suomalaisen yhteiskunnan – ja tehneet siitä nykyisenlaisen helvetin, jossa ratkaisemattomat ongelmat vyyhteytyvät lopullista tuhoa nopeuttavaksi sekasorroksi. Tarkoitan miestä, joka on pannut pyörät pyörimään ja joka myös pitää ne pyörimässä aina siihen saakka kunnes ne ovat ajaneet meidän kaikkien yli. Hyvin suurelta osin tarkoitan teitä, hyvät ideapäivien osanottajat ja arvoisat läsnäolijat” (1979, 101).

Tuholaisihmisen toimia kuvaillessaan Linkola on täysin pistämätön. Hänen onnensa oli riistetty jo vuonna 1967:

”Entä todelliset sydänsurut: lapsuudesta saakka rakastettu suloinen niemenkärki jonakin kevätpäivänä uusien lasipalatsihuviloiden valtaamana, räikeiden laitureiden ja poijuissa keinuvien mahonkimoottoriveneiden piirittämänä; jokin tuttu lokkiluoto raakalaismaisten telttailijoiden hävittämänä, puut ruhjottuina, lasinsirpaleiden ja eväspapereiden vallassa; suuri hämäläinen sydänmaa, 'oma erämaa', metsäautoteiden silpomana ja kauneimmat rämetilkut ja korpinorot täynnä oja-aurojen ja hullujussien kalsketta; tai joku vanha ystävä, jonka maaseudun kuristuspolitiikka vihdoin viimein pakotti lähtemään kalarannoiltaan, ruusujen ja omenapuiden keskeltä kaupunkiin tehtaaseen... Kaikki se, mitä maassamme tehdään teollisuus-Suomen lujittamiseksi, edellyttää joka kohdassa luonnonvarojen, luonnonmaiseman yhä armottomampaa kiristämistä taloudellisen tuotannon palvelukseen ja vanhan kansallisen kulttuurin hävittämistä, sen maaseudun, joka on kasvanut kullakin paikkakunnalla luonnon mukana ja on osa luontoa. Kaikki se raiskaa ja tuhoaa minun Suomeani, sitä isänmaata, jota olen rakastanut” (1971, 156-157).

En malta olla ottamatta vielä lisäesimerkkiä vuodelta 1983:

”Minä tiedän ja tunnen, että minulla ei ole koskaan ollut muita todella vahvoja kiinnekohtia elämään kuin metsät, saaret, niemet, lahdet, suot, vuoret, purot, puut, linnut ja hyönteisiä kuhisevat kukkapientaret. Kaikki muu, läheiset, ystävät, kirjat, ajattelu, maailmanmenon selvittäminen, ovat nekin olleet välttämättömiä, mutta niiden viljely on saanut voimansa luonnon elämyksistä, jotka ovat pohjana kaikelle. Ilman luontoa nuokin menettävät merkityksensä, muuttuvat sumuksi. Minulla on ollut paljon rakkauden kohteita, paljon omia hehtaareja, eniten niissä viidessätoista Hämeen pitäjässä, jotka olen laskenut kotipitäjikseni, mutta paljon myös Pohjanmaalla, Satakunnassa, Varsinais-Suomessa, Kainuussa, Savossa, Karjalassa. Viimeiset kaksikymmentä vuotta ovat olleet yhtämittaista ja pelkkää menettämistä, pettymystä, raatelua ja loputonta surua. Maailma on hävinnyt altani, hävittämällä hävitettynä. Aari aarilta, puu puulta, kukka kukalta kaikki on jauhautunut hakkuumurskioiksi, ojikoiksi, tienpohjiksi, huvilatonteiksi, venesatamiksi, voimalinjoiksi. Muutama pyhättö on jäänyt tietymättömiin raiskioiden taakse, kun sinne ei ole ollut enää mitään reittiä jota myöten sinne olisi kestänyt kulkea. Saartorengas on kiristynyt yhä tiiviimmäksi, lopulta olen käpertynyt lapsuuden maisemaan muutamaa mäensyrjää, lehmusta ja heisipensasta hengittämään” (1989, 34-35).

Akseli Gallen-Kallelalle – toiselle fanaattiselle retkeilijälle, jota Linkola ihailee – oli vielä luonnontilaisia erämaita tarvottavaksi ja hiihdettäväksi, mutta Linkola on elänyt miehuutensa päivät teollisuus-Suomen kovimman uhon ja laajentumisen aikana. Kaikki mikä on antanut elämälle mielen ja pitänyt surun loitolla, otetaan pois, murjotaan, nitistetään. Elämä on muodostunut sarjaksi piiskaniskuja vasten kasvoja.

Linkola pilkkaa poliittisia puheita, joissa ”työpaikkojen luominen” katsotaan itseisarvoisen tärkeäksi riippumatta siitä, millaisia töitä on tarkoitus tehdä, hyödyllisiä, hyödyttömiä vai suorastaan vahingollisia. Sanomalehtiotsikon mukaan Lappeenrantaan on tulossa sata uutta työpaikkaa, mutta kun yrittää saada selville, mitä nuo ihmiset sitten tulevat tekemään, niin ei artikkeli siitä juuri mitään sano – pääasiahan on toki työn touhu sinänsä, työpaikkojen sisältö ja tehtävä ovat sivuseikkoja. Kuuluisassa Turun palopuheessaan vuonna 1985 Linkola totesi:

”Ei vuosiin, aikoihin, ole Suomessa enää kyselty, kirjoitettu tai edes mainittu, mitä perustettava teollisuuslaitos valmistaa. Uutisarvoa on vain sillä paljonko työpaikkoja, sekä suoranaisesti että kaupan, kuljetuksen ja muiden palveluiden alalla, tehdas tuottaa. Kaikkihan tietävät, että sen valmisteita ei missään tapauksessa tarvita, tehdasta tarvitsevat vain tehdas itse, rakentajat, arkkitehdit, liikenne, kauppa, asianomaiset kunnan ja valtion virastot ja verottaja. Tehdas ei ole enää mitään konkreettista, se on finanssitermi, niin kuin remburssi tai tratta. Konkreettista siinä ovat vain ympäristövaikutukset, se raatelee maan tuhkaksi” (1989, 74).

Harva pillahtaa itkuun, jos ei saa postilaatikkoonsa värillisiä mainoslehtisiään, harva osaa arvostaa sitä viidettäkymmenettä appelsiinimehumerkkiä, jota joku kovalla kiireellä ja pauhulla valmistaa. Ja etenkin metsät, meret, niityt ja suot olisivat ikionnellisia, jos ihminen malttaisi jättää edes muutaman työpaikan luomatta.

Kuulen jo korvissani Soininvaaran väitteen, että ei suinkaan kaikki työ ole vaarallista tai ainakaan järkyttävän vaarallista, vaan ainoastaan sellainen, joka jossain mielessä käsittelee materiaa, esimerkiksi monet tehdastyöt. Keskustellessaan Linkolan kanssa 1980-luvulla Soininvaara kirjoitti:

”Syyllistyt ihmisten yleisesti tekemään ajatusvirheeseen sanoessasi, ettei ole mikään ratkaisu ekologisiin ongelmiin, että osa kansasta keskittyy tuottamaan taidetta, koska taiteilijat käyttävät saamansa apurahat autoihin ja muuhun vastuuttomaan kulutukseen aivan samoin kuin muutkin ihmiset. Niin käyttävät, mutta oleellista on, että he eivät tuota niitä. Tarkoitus on saada vahingollisesta tuotannosta pois mahdollisimman paljon ihmisiä” (1987, 101).

Palveluiden käsite on ollut Soininvaaralle keskeinen viimeistään noista ajoista lähtien: tuetaan valtion tilastoissa palveluelinkeinoiksi laskettuja töitä ja maailma muuttuu paremmaksi paikaksi. Soininvaara on ehkä osittain oikeassa. Saattaa olla parempi pitää kahvilaa tai järjestää keskustelutilaisuuksia kuin valmistaa rojua. Toisaalta näen linkolalaisemman näkemyksen ansiot vielä kirkkaammin. Varakkaissa maissa palveluelinkeinot ovat jo enemmistönä työllisten määrällä mitaten ja vain lisäävät suosiotaan, mutta ovatko ympäristörasitusta kuvaavat lukemat muka tästä laskeneet? Eivätkö ympäristönsuojelun pienet voitot ole johtuneet aivan muunlaisista asioista, sellaisista kuin suojelualueiden perustaminen, raaka-aineiden kierrättäminen ja tekniikoiden puhdistuminen? Osittain huimat lukemat johtunevat siitä, että palveluihin luetaan mukaan sellaisia Soininvaarankin pelkäämiä ammatteja kuin autokauppias, mutta minusta on pakko tunnustaa ensinnäkin se, että tyypillisesti useimmat Soininvaaran markkinoimat palvelut eivät tule ihmisten kokonaiskulutuksessa vaarallisten töiden tulosten sijaan vaan niiden lisäksi, ja toiseksi se, että useimmilla palveluilla on materiaaliset edellytyksensä ja vaikutuksensa, joita ei yleensä voida pitää juuri missään mielessä hyvinä. Jos nyt vaikka kuvittelemme, että kaikki suomalaiset tarjoaisivat maailmalle konsulttipalveluita eivätkä paperia, koneita ja puhelimia, niin jossainhan heidän tarvitsemansa elintarvikkeet ja tavaratkin tuotettaisiin. Nuo konsultit kuluttaisivat jo töissään tuhottoman määrän toimistotarvikkeita, elektronisia laitteita ja liikennevälinelippuja, kaikesta vapaa-ajan törsäyksestä puhumattakaan.

Tuholaisen toukkamuoto on säntillinen koululainen. Linkola on tolkuttanut vuosikymmenestä toiseen: ”Vain erittäin luja, perusteellinen ja yhdenmukainen koulutus takaa kansalaisten nöyrän alistumisen tuotanto- ja kulutusketjun kestäviksi lenkeiksi” (1979, 93). Vuonna 1971, eli vuoden oman syntymäni jälkeen ja suunnilleen samaan aikaan kuin Ivan Illich esitti vastaavanlaisia ajatuksia Yhdysvalloissa, Linkola arvosteli ”nuorten ihmisten sulkemista pariksikymmeneksi vuodeksi erimuotoisten oppilaitosten syövereihin”, tätä ”kalseinta, armottominta ja luonnottominta järjestelmää”, ”persoonallisuutta kutistavaa ajanhukkainstituutiota”.

”Koko koulutusyhteiskunta ei inhimillisellä tasolla merkitse muuta kuin nuorten ihmisten rääkkäämistä, sitä että silloin kun heidän pitäisi loikoa niityillä, soudella järvillä ja poimia lumpeenkukkia, katsella syksyisellä jäkäläkalliolla kurkiparvea puolukkaterttu suussa, tai samoilla talvisissa erämaissa, ja laulaa ja naida ja rakastaa, että heidät näinä vuosina sullotaan oppikouluihin ja korkeakouluihin tai – mikä tärisyttävintä, kesäyliopiston kursseille – opiskelemaan asioita, joita enimmäkseen ei ole mitään syytä tietää” (1979, 89).

Keskinäisen vertailun ja kilpailun henki iskostetaan lasten mieliin jo kouluissa. Kokeissa on tärkeää olla parempi kuin muut, saada opettajilta tunnustusta. Pitää ”edistyä”, ”päästä elämässä eteenpäin”. Epätoivoinen palkintojen tavoittelu on tuhoisaa huolettomalle lapsen ilolle, ja kilpailun kurituksessa omanarvontunne saattaa kärsiä niin pahoin, että lapsi lamaantuu täydellisesti. Mutta ei auta – kouluista valmistuu kuin liukuhihnalta ahkeria työntekijöitä, jotka sitten kaahottavat suupielet vaahdossa pitkin planeetan pintaa äärettömässä himossaan olla toista parempi, menestyneempi – ja rynnistävät samalla sileäksi kaiken tielleen osuvan. Linkola toteaakin ykskantaan, että hyvässä maailmassa ”koululaitos kitkee alusta lähtien kaiken kilpailun koko yhteiskunnasta” (2004, 395).

Koululaisen liikkeitä kontrolloidaan tulevan työpaikan hengessä: hän ei voi koskaan olla varma, etteikö opettaja seuraisi kriittisesti hänen toimiaan ja valmistautuisi rangaistusten toimeenpanoon. Kaikki toiminnot koordinoidaan ja aikataulutetaan: on oltava paikalla täsmällisesti ja istuttava osoitetussa tuolissa kunnes toisin komennetaan – näen vieläkin painajaisia, joissa myöhästyn milloin mistäkin koulutoiminnasta ja joudun selittelemään tekosiani. Pitkäaikaisen istuma-asennon sietäminen näyttää olevan tärkeä osa opetusta, samoin kuin jatkuvasti samana pysyvään fyysiseen ympäristöön tottuminen.

Kaikkien muiden syntiensä lisäksi pitkälle standardoitu koulutus johtaa ihmisten välisten erojen katoamiseen: ”Kouluttamattoman älykkään ihmisen ajatukset lentelevät valtoimenaan mitä moninaisimpia teitä, mutta yleismaailmallisen yhtenäisen koulutuksen kaavoissa ne puristuvat yhdenmukaiseksi tieteellisrationaaliseksi standardiajatteluksi” (1979, 92). Juuri näitä toisiinsa vaihdettavia yksiköitä riistotalous tietysti haluaakin. Konsta Pylkkästä on vaikea muovata materiaalisen hyödyn tavoitteluun sopivaksi.

Uhrauksistaan ja kieltäymyksistään huolimatta tuhoava ihminen ei siis ole Linkolan mukaan erityisen onnellinen tässä niin sanotussa hyvinvointivaltiossaan, kaiken elintason ja markkinahuuman keskellä. Mielestäni hän osuu aivan oikeaan siinä, että stressin, masennuksen ja uupumuksen kaltaisten psyykkisten ongelmien syitä eritellessä täytyy kiinnittää erityistä huomiota epäonnistumisen ja häviämisen pelkoon sekä tappiolle jäämisestä aiheutuviin huonommuuden tunteisiin, näihin tuholaiskulttuuriin elimellisiin osiin. Kireä saavuttamisen ilmapiiri ja mieletön ponnistelu suurimmaksi osaksi kuvitteellisten henkilökohtaisten palkintojen hyväksi eivät mitenkään voi olla hyväksi ihmisen mielenterveydelle. Tavalla tai toisella täytyisi oppia vetäytymään kilpailusta ja muutenkin olemaan omalakisempi ja vähemmän muiden ihmisten arvo-arvioiden vietävissä. Tällaiset oivallukset ovat nykyään yksilöiden ja pienryhmien varassa. Luulenpa, että laajemmat yhteiskunnalliset muutokset kilpailukulttuurin ylittämiseksi ovat Suomessa mahdollisia vain kansainvälisen järjestäytymisen ja sopimisen kautta.

Varjeleva ihminen

Vuonna 1960 Linkola hehkutti esseessään ”Runo-Suomi vai hyvinvointivaltio”:

”Tämän kirjoittaja ei ole koskaan tehnyt ansiotyötä neljää kuukautta enempää vuodessa ja pitää tätä käytäntöä luonnollisena; aivan samoin on selvää, että eräät elinkeinoelämän haarat teettävät työtä esim. vain kesäaikana. Vasta joukkopsykoosi on saanut luontaisesti joutilaan pienviljelijän vauhkona kirjoittautumaan työttömyyskortistoon – ajan henki kun kuuluu olevan niin armoton, että mies sortuu ja kuolee ilman Volkswagenia ja ämmä ilman jääkaappia, vaikka reikäleipää ja läskiä juuri piisaisikin – – On hyvä ottaa nyt biologin näkemys avuksi: ihminen on vuosituhansien kuluessa sopeutunut tyypilliseksi kausityöläiseksi – suurten erä- ja kalaretkien vuorotellessa joutilaitten köllöttelyvaiheiden kanssa. Vielä maanviljelysyhteiskuntaan siirtyminen kävi päinsä kivuttomasti: touonteon ja elonkorjuun suuria kireitä voimainponnistuksia tasapainotti mm. talven suuri rauha. Mutta säännöllinen ympärivuotinen työ häviävän avuttomine vuosilomineen on jo sellaisenaan kauhea onnettomuus. Tällaisissa biologisissa luonnottomuuksissa epäilemättä piilevät tunnetun 'nykyajan tyytymättömyyden' syyt, joita etsitään useimmiten aivan muualta” (1971, 33-34).

Edelleen samasta kirjoituksesta: ”Länsimaisen kireän elämäntahdin aluevaltaukset tuntuvat ilmeisesti huomattavan tuskallisina juuri suomalaisessa mielenlaadussa, joka keskimäärin epäilemättä tuntee suurempaa hiljaiselon tarvetta kuin saksalainen, puhumatta kaikkien kansojen tarmo- ja puuhaihmisistä koostuneesta Amerikasta” (1971, 34). Linkolahan ei ole myöhemminkään salaillut vastenmielisyyttään näiden ”tarmo- ja puuhaihmisten” elämänmenoa kohtaan, sillä sen repivyys, puskevuus ja levittäytymisalttius tarkoittavat ekologista kestämättömyyttä.

1970-luvun alussa Linkola jälleen ilmoitti väheksyvänsä modernia työntekokulttuuria: ”Minä olisin viikon sisään köyden jatkona, jos minä joutuisin kääntelemään jonkin sosiaalivakuutustoimiston papereita tai värkkäämään sitä rihkamaa mitä valtaosa teollisuudesta valmistaa – ja joka vain tukahduttaa ja ahdistaa lähimmäistä vyörymällä hänen ylitseen” (1979, 25). Toimiston ja tehtaan sijaan Linkola on aina valinnut luonnon ja eritoten retkeilyn. Vuonna 1967 hän kirjoitti:

”Jos omalta kohdaltani kertaan mielessäni niitä ilon ja mielihyvän aiheita vuosien varrelta, joista ihmisen elämän pääoma karttuu, niin joudun pakosta toteamaan, että kokemuksilla luonnossa on aivan keskeinen asema. Onnelliset toukokuun päivät entisen Vanajaveden saaristossa, ennen huvila-asutuksen lopullista kuolemansyleilyä, varhaiskevään hankiaisretket Pohjanmaan juhlavan loputtomissa suoerämaissa ennen oja-aurojen valtakautta, sydänkesät Hämeen mahtavimmissa hakkaamattomissa kanahaukkakuusikoissa, satumaiset samoilut Kuhmon, Pudasjärven, Savukosken viimeisillä kirveenkoskemattomilla saloilla... Nämä voittavat elämyksen voimassa ja tärkeydessä parhaatkin tähtihetket kirjallisuuden ja musiikin parissa, vieläpä onnellisen perhe-elämän ja lämpimien ystävyyssuhteiden tarjoamat nautinnot, niin olennaisen välttämättömiä kuin nekin ovat. Mutta jos mietin niitä iloja, jotka liittyvät elämän aineelliseen puoleen, rahatuloihin, tavarahankintoihin tai kodin rakentamiseen, huomaan muistojen jättävän minut täysin kylmäksi. Vieläpä matkoistani ne, jotka ovat vaatineet suurimpia kustannuksia, vaikkapa auto- ja lentomatkat, ovat säännöllisesti olleet vähiten antoisia, polkupyörä- ja jalkapatikkaretkeilyt aina ylivoimaisia vaikutelmien rikkaudessa. Tai matkoilla vietetyt yöt: mitä ovat olleet hotellit ja matkailijakodit verrattuina yösijaan jossain Taivalkosken maantievarren erämiespirtissä, myöhään yöhön muikun- ja siianpyynnin hienouksista keskustellen, tai johonkin saunailtaan pohjoiskarjalaisessa yksinäistalossa melkeinpä epätodellisen kauniilla vaarallaan erämaan keskellä, ajattomassa tunnelmassa, ikivanhan virsikanteleen soidessa... Nämä ovat muistoja, joista mieli melkein pakahtuu” (1971, 155-156).

Onnen ydin näyttää asettuvan nimenomaan retkeilyyn. Siitä Linkola puhuu uudelleen ja uudelleen, artikkelista ja kirjasta toiseen. Koska hän intoutuu näissä kuvauksissa itkuntuhruiseen parhaimpaansa, on vielä otettava lisälainauksia, jälleen tuolta huippuvuodelta 1967, jolloin julkaistiin sekä ”Elämän ja kuoleman rintamalinjat” että ”Viimeinen sukupolvi”, kaksi Linkolan klassikkoa.

”Mutta sittenkin: välähdyksiä idylleistä, tapauksia, jännitystä, on yhäkin siellä täällä varattuna kärsivälliselle ja vaivaa näkevälle etsijälle. Vielä saattaa yö metsäpellon tuoksuvassa heinäladossa tarjota väkevän elämyksen, hirvilauman rouskutellessa kauraa melkein seinähirsien vieressä. Vielä saattaa raikuvaääninen korppipoikue piirittää vaeltajan unohtuneen salolammen rotkolaaksossa, vielä jossakin soutaa pellavapäinen pikkupoika hänet järven yli ja vielä jossakin etäisellä vaaralla on herttaisten ihmisten talo, jossa hän kesän ainoana kaukaisena vieraana on sydämellisesti tervetullut kumppani: maitoa ja rieskaa pöytään, savusauna kuumaksi. Aamulla isännän soutumieheksi lähilampien haukiverkoille, sitten pari päivää hankomiehenä heinäpellolla – – Sitten sydänmaan poikki puronvarsia noudatellen naapurikylään ja sieltä ehkä postiauton peräkoppiin iloisen jätkäporukan vahvistukseksi, uusiin kyliin, uusiin lääneihin, miten mieleen juolahtaa. Niin, vielä voitte, taidolla ja vaivalla, saada tuntuman erääseen erityiseen, muista poikkeavaan maahan ja kansaan, mutta pitäkää kiirettä matkailijat, käyttäkää kiitävät vuodet hyväksenne. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua on yhtenäiskulttuurimme jo vienyt viimeisenkin virikkeen ainakin kotimaan- ja Euroopan-matkailun jalkojen alta” (1971, 179-180).

Jo vuonna 1960 Linkola kavahdutti teollisuuden dynaamisia johtomiehiä ja edistysintoisia poliitikkoja auvoisammalla elämänkuvalla, jossa ei raadeta toimistossa eikä kaivoksessa, ei ylipäätään raadeta ollenkaan:

”Aivan varmasti useimmat suomalaiset ukot olisivat onnellisimpia kököttäessään talvisin päivät pilkkiavannolla ja viruessaan illat paljain varpain laverilla romaani kourassa. Suvisin tehtäisiin leppoisia peltotöitä ja pidettäisiin pitkiä taukoja pientarella tarkkaillen hapsenkakkiaisten kulkua ja haavanlehtien kummaa lepatusta. Akat laittelisivat sahtia ja nuuhkisivat pihapihlajien tuoksua suuremmaksi ilokseen kuin ahertavat toimiston pölyssä perheen toista autoa varten, lääkärillä hyppäämisen lomassa” (1971, 35).

Linkolan koulutussuunnitelmat vastaavat tätä verkkaisaa elämänmenoa. Oppivelvollisuuden kesto on vain neljä vuotta, ja sinäkin aikana lukujärjestys on väljä. Kotitehtäviä ei anneta. Erityisesti vaalitaan retkeilyä:

”Keskeisellä sijalla on retkeilytoiminta, jonka tarkoituksena on antaa jokaiselle nuorelle sekä kotiseudun että koko kotimaan hyvä tuntemus. Jokainen nuori tulee tutuksi metsien, soiden, järvenselkien, merensaariston ja tunturien kanssa. Kaikki oppivat tulemaan toimeen pimeässä, selviytymään erämaassa” (1987, 143).

Linkolan myöhempi maalaiselämä ei kyllä aina näytä vastanneen näitä unelmia: toisinaan ”leppoisat suviset peltotyöt” ja hapsenkakkiaisten kulkureittien seuraaminen taitavat olla näistä elämänvaiheista kaukana. Järkyttyneinä kuuntelemme hänen kertomuksiaan eräästä 1970-luvun alkupuolen syksystä: ”Vähintään 12 tunnin soutu päivässä siian kimpussa – ja puolukat ja sienetkin pitäisi ehtiä haalia.” Ja siihen lisäksi muut syyskiireet, ”heinän sisäänajo, kaurojen kaato, talven polttopuista ei kurjistuvalla maaseudulla tietoakaan, ei rahallakaan; ainoa toivo, rantojen ajopuut, toivottomasti tulvan alla ja pajukkojen uumenissa.” Kahdeksansataa linnunpönttöä pitäisi puhdistaa ja kesän linturengastusten tulokset olisi täytettävä ”noille kirotun kirotuille uusille ATK-lomakkeille, kymmenien tuntien urakka”. ”Tallin permanto romahtanut ja hevosta uhkaamassa selkärankavika, asuinrakennuksen lattia mädäntynyt tomuksi... Ja eukko haukkuu ja lapset marisevat – kaiken kaikkiaan asiat niin päin helvettiä kuin ikinä voivat olla” (1979, 191).

Epäilenpä, ettei Linkolan 1960-luvulla ihannoima ”luontaisesti joutilas pienviljelijä” muutenkaan kovin joutilas ole aina ollut, ei edes siinä tapauksessa, että olisi tyytynyt suhteellisen alhaiseen materiaaliseen elintasoon ilman Volkswagenia. Putkinotkon Juutaskin on niin laiska, etten jaksa uskoa hänen kyenneen todella elättämään lapsilaumaansa edes vaimonsa avustuksella; eikä heidän surkea elintasonsa riittäisi innoittamaan nykyajassa elämänmalleja etsiviä kansalaisia.

Palataan idylliseen Linkolaan. Hän heräsi joskus 1960-luvulla makuupussistaan ja astui Rautavaarasta Iisalmeen menevään bussiin (1989, 37):

”Erään maitolavan luona, jossa ei näkynyt ketään, kuljettaja pysäytti ja sammutti moottorin, ja poistui rahastajatytön kanssa neljännestunniksi pienelle suolle syömään hilloja, jotka ikkunan läpi helottivat kullankeltaisena mattona. Silloin minä tunsin, että rakastan tätä maata, pohjattomasti ja pakahduttavasti. Silloinkin minä itkin, onnesta. Nukahdin onnelliseen uneen, ja heräsin vasta kun rahastajatyttö, sievä ja punaposkinen kuin unelma, ravisti olkapäästä: 'Herätkee, herätkee, ollaan Iisalamessa!'”

Kuinka usein kuljettaja nykyään pysäyttää bussin ja lähtee suolle syömään hilloja? Ja kuinka moni matkustaja olisi siitä onnellinen?

Tästä idyllisestä Linkolasta minä pidän. Seuraavaan kuvaan 1990-luvun lopulta tiivistyy paljon:

”Vielä tekee mieleni kertoa kevättalvisesta mustarastaasta, sellaisesta vähemmistön edustajasta, joka on selvittänyt helposti talvensa täällä pohjoisessa. Näen silmissäni, muistoissani sen istumassa helmi-maaliskuun ensimmäisenä heleän lämpimänä päivänä tumman, lämpöä keräävän kuusennäreen oksalla auringon puolella. Sillä on silmät sirrillään, rinta kohti aurinkoa, höyhenet vähän pörrölleen avattuina. Se on aamulla hakenut pötsinsä täyteen tunkiolta tai lintulaudalta, nyt se istuu liikkumatta loppumattomiin, istuu ja laulaa hyvin hiljaa jokeltaen – luri luri luri, tuntikaupalla. Ei se pyri lähellekään äänekästä reviirilaulua, ei puolison kutsua, kaikki lajikumppanit ovat vielä viikkokaupalla etelän mailla. Se on puhdasta tunnelmointia, unelmointia, meditointia, nautintoa” (2004, 121).

Tämä on osuva kuva onnesta, elämänilosta. Linkolan tekstin otsikkona onkin ”Elämää luonnehtii elämänilo”. Mustarastas ei varmasti sure menneitä. Se ei pelkää tulevaisuutta. Se ei kilpaile kenenkään kanssa elintilasta tai mistään muustakaan. Se vain ”istuu liikkumatta loppumattomiin, istuu ja laulaa hyvin hiljaa jokeltaen – luri luri luri, tuntikaupalla.” Sen jokellus on ”tunnelmointia, unelmointia, meditointia, nautintoa”. Ja ainakin minun on vaikea lukea tuota katkelmaa pelkästään mustarastaan ilon kuvauksena. Se on yhtä lailla ihmisen elämänilon kuvaus, joka tuo väistämättä mieleen Bienne-järvellä vetelehtivän Rousseaun kertomukset puhtaasta olemassaolon tunteesta. Eivätpä ole kaukana myöskään Jeesus Nasaretilaisen kehotukset ottaa mallia lintujen huolettomuudesta, keskittymisestä nykyhetkeen. Linkolan mielestä eläimet ylimalkaan ovat monissa tapauksissa esimerkillisiä, koska ”ne leikkivät, lepäävät ja seurustelevat vapaamuotoisesti paljon enemmän kuin ihminen, nykyihminen – niin, laiskoja, leikkiviä ja rituaaleissaan pyöriviä luonnonkansoja ne muistuttavat enemmän kuin nykyihmistä” (1989, 163).

Ihmisen tapauksessa Linkolan kuvaus elämänilosta on tosiaan vain unelma, haaveen ilmaus. Sillä ihminen, tai ainakaan nykypäivän ihminen, ei istuskele tuntikaupalla kevätauringossa. Hän ei tunnelmoi, unelmoi, meditoi eikä paljon nautiskelekaan. Ei, nykypäivän ihmisen mielessä sikiää haluja ja suunnitelmia niiden tyydyttämiseksi. Hän arvioi vaihtoehtoja ja tekee päätöksiä. Hän alkaa liikehtiä, kädet puristuvat lapion varteen tai rupeavat hipelöimään tietokoneen näppäimiä. Ihminen tukkii korvansa rastaan luritukselta kuin mikäkin Odysseuksen soutaja ja ryhtyy töihin. Vähintäänkin hän keksii itselleen jonkin kehittävän vapaa-ajan suunnitelman ja toteuttaa sitä pontevasti. Ehkä tälle kurjalle tulee vielä kiirekin.

Toisin kuin laulavaa mustarastasta, nykyihmistä luonnehtii jonkinlainen jatkuva tyytymättömyys, siis levoton halu olla toisenlainen, elää toisella tavalla toisenlaisessa ympäristössä toisenlaisten esineiden keskellä, tehdä toisenlaisia asioita. Tästä tietysti juontuu kaikki tämä hysteerinen puuhailu, työnteko, omistusten lisääminen ja matkailu. Linkolan varjelevan elämänfilosofian avainsana on minusta tyytyminen. Jos tyytyminen ei onnistu helposti ja luonnollisesti, joudutaan viittaamaan sellaisiin asioihin kuin luopuminen ja uhrautuminen, joihin Linkola yleensä yhdistetään, aivan aiheellisesti. Silloin ihmisen on pakotettava itsensä lepoon tai muutoin vaarattomaan olotilaan; ja kun tämä ei yleensä luonnistu itsehillinnän kautta, siirrytään väistämättä poliittisen päätöksenteon piiriin, keppien ja porkkanoiden pariin.

Lopuksi vielä paluu tekniikkateemaan: eikö Linkolan idyllinen puoli sovi hyvin yhteen teknologiamyönteisen asenteen kanssa? Mikäpä mahdollistaisi retkeilyn ja kaiken muun vapaa-ajan turhuuden paremmin kuin juuri se, että teknologiat vapauttavat meidät hyödyllisyyden taakasta ja raskaan raadannan tarpeesta? Teknologioilta on vaadittava niiden ikuisten vapaa-aikalupausten pitämistä. Tämä on pitkälti Soininvaarankin idea teoksessa Vauraus ja aika: työn tuottavuuden kasvua kannattaisi käyttää ainakin osittain vapaa-ajan lisäämiseen eikä aina lisävaurastumiseen; ja tuottavuushan kasvaa olennaisesti juuri tekniikan ansiosta.

Lähteet

Linkola, Pentti (1971) Unelmat paremmasta maailmasta. Porvoo: WSOY.

Linkola, Pentti (1979) Toisinajattelijan päiväkirjasta. Porvoo: WSOY.

Linkola, Pentti ja Soininvaara, Osmo (1987) Kirjeitä Linkolan ohjelmasta. Porvoo: WSOY.

Linkola, Pentti (1989) Johdatus 1990-luvun ajatteluun. Porvoo: WSOY.

Linkola, Pentti (2004) Voisiko elämä voittaa. Porvoo: WSOY.

Soininvaara, Osmo (2007) Vauraus ja aika. Helsinki: Teos.