Filosofinen neuvonpito: ongelmanratkaisun, maailmankatsomustulkinnan ja kontemplaation tuolle puolen

Israelilainen filosofi ja praktiikkaliikkeen kansainvälinen voimahahmo Ran Lahav erottaa kolme vaihtoehtoista näkemystä filosofisen praktiikan luonteesta: praktiikka ongelmanratkaisuna, praktiikka maailmankatsomuksen tulkitsemisena, praktiikka kontemplaationa. Yhdyn Lahavin käsityksiin monessa asiassa, mutta mielestäni hän on vieläkin liian varovainen, liian abstrakti, liian skolaarinen. Filosofia elämäntapana vaatii juurevampaa näkemystä, jossa tavoitellaan samaa mitä filosofiassa on kaikkina aikoina tavoiteltu, eli mm. autarkiaa ja ataraksiaa sekä tiettyjä filosofisia hyveitä. Praktiikkahan merkitsee aivan tietynlaisten antiikin Kreikasta alkaneiden perinteiden jatkamista, eikä se näin ollen voi olla puolueetonta ja arvoneutraalia.

Näkisin vastaanoton neuvonpitotilanteeksi, jossa asiakkaan elämänkäytäntöä yritetään valottaa ja muokata yhdistämällä se ikiaikaisiin mutta jatkuvasti uudelleentulkittaviin filosofisiin ideaaleihin ja harjoituksiin. Käsitykseni ovat saman suuntaisia kuin Pierre Hadot'n. Hänhän on suositellut eklektistä antiikkisten perinteiden hyväksikäyttöä omassa elämässämme. Hadot on myös tutkinut näiden perinteiden sitkeää jatkuvuutta mm. Rousseaun ajattelussa ja Goethen runoudessa. Jokainen filosofi ja filosofiasta kiinnostunut, siis myös jokainen vastaanotolle tulija, voi tuoda perinteisiin oman panoksensa ainutkertaisten elämäntapahtumiensa kautta.



1 Ongelmanratkaisu

Ongelmanratkaisulähestymistavassa yritetään ratkaista asiakkaan arkipäiväisiä pulmia: avio-ongelmia, uranvalintaongelmia, työstressiä jne. Tavoitteena on asiakkaan tarpeiden tyydytys ja kärsimyksen lievittäminen. Tätä lähestymistapaa Lahav nimittää myös terapeuttiseksi. Hän arvostelee sitä filosofian ideaalien hylkäämisestä:

"Tässä filosofiasta, joka kerran nähtiin yhteiskunnan kriitikkona, on tullut yhteiskunnan ja sen markkinatalouden edustaja. Saatamme ihmetellä mitä on jäljellä filosofian perinteisistä ylevistä ihanteista -- viisauden ja itsetuntemuksen tavoittelusta itsessään arvokkaina päämäärinä. Jotenkin ongelmanratkaisulähestymistapa ohittaa muinaisen oivalluksen, että viisauden tavoittelu vaatii usein luopumista omasta mukavuudesta tai turvallisuudesta tai rikkauksista, ja uhraamaan omat nautinnot. Sen sijaan, että välittäisi viisaudesta, tämä lähestymistapa hyväksyy asiakkaan arvion siitä mikä on haluttavaa, ja sovittaa filosofian markkinavoimien vaatimuksiin."1

Asiakkaan ilmoittamien tarpeiden hyväksymisessä ja niiden pohjalta tapahtuvassa ongelmanratkaisussa ei sinänsä ole mitään pahaa. Kukapa nyt vastustaisi kärsimyksen vähentämistä? Ongelmanratkaisutoiminta ei vain ole filosofiaa sanan varsinaisessa merkityksessä: "Se ei ole enää...etsintää, jota innoittaa viisauden kaipuu, vaan prosessi, jota ohjaa asiakkaan mukavuudenhalu tai turvallisuuden ja tyytyväisyyden kaipuu."

Lahav on turhan poleeminen erottaessaan filosofiaa ongelmanratkaisusta. Ei nimittäin ole tarpeen kiistää, etteivätkö filosofinen keskustelu ja ennen kaikkea filosofinen elämänkäytäntö voisi tuoda ratkaisun moniin ihmiselämän ongelmiin. Lahavilainen viisaus uhkaa jatkuvasti irrottautua kaikesta, mikä antaa sille sisältöä ja konkreettista merkitystä: se kohoaa kohti pilviä ja leijuu impotenttina kärsimystemme yläpuolella niiden merkityksettömyyttä julistaen. Korkeintaan puhutaan hieman epämääräisesti kärsimysten jalostavasta ja kasvattavasta vaikutuksesta. Tämä ei näytä olevan tarpeeksi käytännöllistä. Hellenistisen filosofian perusidea on oikea: filosofian on lievitettävä haluista ja tunteista aiheutuvia sieluntuskia, aivan kuten lääketiede auttaa ruumiillisten sairauksien parantamisessa.2

Lahavin mainitsemat turvallisuus, tyytyväisyys ja nautinto voidaan tulkita myös filosofisesti merkittäviksi tavoitteiksi. Esimerkiksi epikurolainen filosofia tähtää olemassaolon iloon ja mielihyvään. Kyreneläinen hedonismi sovittaa yhteen filosofian ja pidäkkeettömän fyysisen nautinnon. Stoalainen oivallus onnettomuuksien mentaalisesta neutraloinnista merkitsee turvallisuuden tunnetta, kuten jo jatkuvasti toistuvat metaforat linnakkeista ja vastustajien hyökkäysten torjumisesta osoittavat.

Toisaalta monet seikat puhuvat Lahavin puolesta. Ensinnäkin filosofia viisauden tavoitteluna kattaa koko elämän, se läpäisee ihmisen elämän kaikki puolet ja ulottuvuudet. Vaikka lähtökohtana olisikin jokin yksittäinen vaikeus tai pulmatilanne, filosofia tähtää aina paljon pidemmälle, elämän kokonaisuuden valottamiseen. Ajatellaan nyt vaikka Schopenhaueria: elämän surkeuden yleiset syyt ilmenevät kaikissa yksittäistapauksissa, ja yksittäiset vaikeudet vahvistavat hapanta yleisarviota, jonka mukaan maailman olisi paras olla olematta. Henki on tässä kauttaaltaan elämää vähättelevää, kauhistelevaa ja poistyöntävää.

Toiseksi, filosofia ei aina niinkään ratkaise ongelmia kuin auttaa ottamaan kipukohtiin etäisyyttä ja sietämään niitä paremmin. Karl Jaspershan tunnetusti esitti yhdeksi filosofian lähteistä "rajatilanteet", eli olosuhteet, joille ihminen ei voi yhtään mitään vaikka kuinka venkoilisi ja kehittelisi tekniikkaa.3 Epiktetoskin määritteli filosofian alkuperäksi oman heikkouden ja voimattomuuden huomaamisen. Sattuma -- tai kohtalo -- ei kysele mielipidettäni; ainoa minulle kuuluva asia on miettiä miten asennoitua. Stoalaiseen asenteeseen näyttää kuuluvan ylevyys, jolle elämän ongelmat ovat maailman tapahtumia muiden joukossa.

Kolmanneksi, filosofiaan on aina sisältynyt monien egon pienuutta ja maailman suuruutta painottavien hyveiden kultivointi, eikä tämäkään oikein istu ongelmanratkaisunäkemykseen. Ei terapia oikeudenmukaisuutta opeta, ellei se jotenkin edistä asiakkaan hyvinvointia ja tyytyväisyyttä. Terapeuttinen filosofianäkemys todellakin näyttää typistävän filosofian liian markkinahenkiseksi puuhaksi. Ehkä koko ajatus asiakaspalvelusta on filosofialle aika vieras.

Neljänneksi, sokraattisen itsetutkiskelun ohella filosofiseen elämäntapaan kuuluu intressitön maailmasuhde. Kun puhutaan ongelmanratkaisusta, tulee mieleen keskittyminen omaan elämään sekä maailman kokeminen tämän elämän taustaksi ja resurssiksi. Filosofiaan liittyy yritys kokea maailma sellaisena kuin se on itsessään eikä sellaisena kuin se on meitä varten.4

Viidenneksi Lahav on mielestäni oikeassa myös siinä, että filosofinen elämä kyseenalaistaa meidän halumme ja luulotellut tarpeemme. Tämä on kuulunut filosofiseen asenteeseen aivan alusta lähtien monessakin eri mielessä. Sitä on esimerkiksi luonnehtinut tietynlainen vaatimattomuus materiaalisten seikkojen suhteen, jopa askeettisuus. Kaikki muistavat, mitä Sokrates sanoi kuljeksiessaan kauppojen lähettyvillä: "Kuinka paljon onkaan sellaista, mitä en tarvitse." Hellenististen koulukuntien kokoava ajatus oli vähentää halujen määrää ja intensiteettiä, jotta emme olisi vaikutuspiirimme ulkopuolisen maailman armoilla ja voisimme näin saada kaiken haluamamme. Kyynikkojen piinkova autarkia on tästä ääriesimerkki. Sehän merkitsee tuomiota lähes kaikelle, mitä sivilisoitunut, mukavuudenhaluinen ihminen pitää välttämättömänä, olipa sitten kyseessä romanttinen rakkaus tai sosiaalinen asema. Filosofia voi siis olla aika tylyä hommaa: siinä sanotaan asioita, joita maallisten huoliensa painamat ihmiset eivät oikeastaan halua kuulla. Ei olekaan mikään ihme, että aina kun terapeutit omaksuvat tällaisen ankaran äänenpainon, he alkavat nimittää itseään filosofeiksi (esim. Albert Ellis5).

Kuten on jo käynyt selväksi, Lahav suhtautuu vakavasti filosofian tehtävään viisauden edistämisenä. Tai tarkemmin sanoen filosofia on ensisijaisesti elämäntapa, jossa pyritään kohti viisautta, ja koska filosofinen keskustelu on tämän elämän osa, sillä on sama päämäärä. Joku voisi ajatella, että viisauden käsite on aivan liian epämääräinen, jotta siitä olisi konkreettisen toiminnan tavoitteeksi. Sillä näyttää kuitenkin olevan hämmästyttävänkin paljon sisältöä. Viisas ei esimerkiksi ole itsekeskeinen -- tälle seikalle Lahav näyttää asettavan erityistä painoa korostaessaan viisaan herkkyyttä maailman loputtomalle monimuotoisuudelle.

"Viisaus siis merkitsee avoimuutta kapean egomme tuolla puolen olevalle maailmalle. Se on ymmärryksen muoto, joka avaa meidät tavallisen itsekeskeisen maailmankuvamme ulottumattomissa oleville todellisuuksille."

Harva myöskään osaa kuvitella viisasta pikkumaiseksi tai epäoikeudenmukaiseksi. Useimmat liittävät viisauteen mielenrauhan: viisaaksi ei sanota sellaista, joka vaikeroi pienissäkin vastoinkäymisissä tai menettää jatkuvasti malttinsa. Viisas ei kahmi omistuksia ainakaan sielunterveytensä kustannuksella. Viisas ei voi olla pelkuri. Mikään ei myöskään estä tarkentamasta viisauden käsitettä sen mukaisesti, mitä pitää perusteltuna ja toivottavana. Jo antiikin Kreikka tuotti suuren määrän sankarihahmoja (Diogenes, Epikuros jne.), jotka artikuloivat eri koulukuntien näkemyksiä viisaudesta.



2 Maailmankatsomustulkinta

Maailmankatsomuksen tulkinnalla tarkoitetaan asiakkaan uskomusten -- tai yhtälailla filosofin itsensä uskomusten -- sisällön ja perusteiden tutkimista.6 Käsitteiden selvittäminen on yksi tie. Tavoitteena on itseymmärryksen syventäminen ja tässä mielessä itsensä löytäminen, mutta mahdollisesti myös maailmankatsomuksen kriittinen arviointi. Arvioinnin keskeinen menetelmä on päättely, järkeily, johtopäätösten tekeminen, esimerkiksi uskomusten verkon ristiriitojen osoittaminen. Verkoston sisäinen kritiikki onkin maailmankatsomustulkinnan ainoa keino muuttaa asiakkaan ymmärrystä ja elämäntapaa, sillä tulkinnassa nimenomaan halutaan poistaa filosofin roolista kaikenlainen arvoperustainen kannanotto, suunnan osoittaminen, ehdottaminen, uusien käsitysten esittäminen ja neuvominen. Muutosten täytyy siis aina perustua maailmankatsomuksellisiin lähtökohtiin, jotka asiakas itse hyväksyy: filosofi on siisti sokraattinen lapsenpäästäjä, joka kaivaa esiin vain sellaista, mikä asiakkaan mielessä jo on. Hänen asenteensa on tässä melko viileä ja arvoneutraali.

Lahavin näkemys itsestään praktikkona oli aiemmin maailmankatsomustulkinnan mukainen, mutta nykyään hän ei usko tällaisen selvitystyön olevan tarpeeksi filosofista. Itseymmärrys on kyllä arvokasta, mutta se ei itsessään merkitse kuin osaa viisaudesta. Tavoitteena pitäisi olla oman maailmankatsomuksen ylittäminen jatkuvassa viisauden kaipuussa. Meidän on muututtava toisenlaisiksi ihmisiksi. Ja juuri muutosvoimaa maailmankatsomustulkinnalta puuttuu. Oma kokemukseni filosofina puoltaa tätä käsitystä. Vaikka maailmankatsomuksen tulkinta kyllä kuuluu filosofiseen praktiikkaan, se ei yksinään riitä praktiikan koko sisällöksi.

Lahav pitää maailmankatsomustulkintaa liian analyyttisenä ja älypainotteisena siihen nähden, että kiinnostavat, elinvoimaiset filosofiset ideat "puhuttelevat [..] henkilökohtaista tapaani olla suhteessa maailmaan, kokemustani itsestä ja toisista, tapaani tuntea ja ajatella, tai lyhyesti, henkilöä joka minä olen." Lahav puhuu "syväymmärryksestä", millä hän tarkoittaa sitä, että hyväksyessäni filosofisen idean minussa ei tapahdu pelkästään ajatuksellista muutosta vaan "muutos sydämessä". Alan asennoitua elämään toisin, asioiden merkitykset asettuvat toisin kuin ennen, elän uudella tavalla:

"Filosofinen idea sallii minun ymmärtää maailmaa koko olemuksellani: henkilönä jolla on tietynlainen elämäntapa ja suhtautuminen elämään, tietty tapa ajatella ja tuntea ja käyttäytyä, tai lyhyesti sanoen, tietty tapa olla. Ja juuri tämän takia uudella ymmärryksellä on voima vaikuttaa minuun ja muuttaa minua."

Lahav arvosteleekin "abstraktin päättelyn myytiksi" nimittämäänsä kantaa. Kyseessä on myytti, jonka mukaan filosofian olennaisin tehtävä on osoittaa tietyt ideat oikeiksi tai vääriksi abstraktin päättelyn avulla. Tosiasiassa filosofista ideaa tai teoriaa ei hyväksytä tai hylätä pelkästään intersubjektiivisesti pätevien järkiperusteiden nojalla, siis perusteiden epäpersoonallisen vakuuttavuuden takia. (Lahav tulee tässä hyvin lähelle käsitystä, jota itse puolustin 1990-luvulla emotionalismin nimikkeen alla.7) Ehkä formaalia logiikkaa lukuunottamatta filosofoivan ihmisen ei-rationaaliset syvyydet ja suuntaukset ovat vähintään yhtä ratkaisevia, ja juuri tällä tavoin tulee käsitettäväksi, kuinka filosofialla voi olla elämänkäytäntöjä muuttavaa voimaa. Kyseessä ei ole subjektiivisen mielivallan terrori vaan aito ymmärryksen alue, jossa argumenteilla on oma paikkansa; mutta argumenttien tehtävänä ei ole niinkään vastentahtoisten käännyttäminen vaan syväymmärretysti hyväksyttyjen näkemysten kehittely ja lujittaminen. Argumentti ei vakuuta meitä, ellemme ole jo valmiiksi vastaanottavaisia sen puolustamalle käsitykselle jollakin olemuksemme tasolla: uusi näkemys artikuloi omaa, mahdollisesti kätkettyä tai syrjään työnnettyä ymmärrystämme elämästä.

Maailmankatsomustulkintaa harjoittava filosofi ei siis esitä omia ideoitaan. Hän ei sano, miten asiakkaan ehkä kannattaisi toimia tai ajatella. Paradigmaattinen puheakti on mahdollisimman neutraali kysyminen: "Ajatteletko, että... " Mielestäni tämä tekee vastaanotosta keinotekoisen tilanteen. Syrjäyttäessään filosofin oman ajatus- ja tunnemaailman maailmankatsomustulkinta johtaa asiakkaan ja vastaanoton pitäjän etäisyyteen. Aidossa kanssakäymisessä ihminen tuo ilmi myös omat käsityksensä, oman maailmanymmärryksensä. Jossain määrin tämä ymmärrys tietysti paljastuu väistämättä. Yksinkertainen kysymyskin sisältää usein piilotetun kannanoton, arvoperustaisen näkemyksen. Mutta avautumisen aste-erot voivat olla huomattavia.

Emmehän me kavereidenkaan kesken panttaa ajatuksiamme, ja filosofien kesken vielä vähemmän. Maailmankatsomustulkinnan ongelmana on pohjimmiltaan ajatus asiakaspalvelusta toimintana, jossa palvelun tarjoaja vetäytyy täysin taka-alalle – eli jonkinlainen filosofia hovimestarina -idea. Asiakkaan yksilöllisyyden ja autonomian yltiöpäisen suojelemisen takia filosofisen ajattelun vallankumouksellinen muutospotentiaali jää käyttämättä. Asiakas ei suinkaan mene rikki, jos hänelle tarjoaa uutta näkökulmaa. Hän ei ole johdateltavissa oleva lapsi, eikä häntä tarvitse suojella. Toisen ihmisyyden kunnioittamiseen kuuluu mielestäni luottamus siihen, että hän kykenee arvioimaan, mikä on totta ja mikä ei, millaisia neuvoja on syytä noudattaa ja mitkä hylätä.



3 Kontemplaatio ei riitä

Jos filosofinen praktiikka ei ole ensisijaisesti ongelmanratkaisua eikä maailmankatsomuksen tulkintaa, niin mitä se sitten on? No, itse asiassa Lahav näyttää olevan jonkin verran kahden vaihella siinä, onko meillä filosofisen praktiikan edellytyksiä lainkaan, sikäli kuin praktiikalla tarkoitetaan vastaanottoa eikä käytäntöä tai harjoitusta. Lahav on kyllä itse jatkanut praktiikkansa pitämistä, mutta toisaalta hän on esittänyt lausuntoja, joissa filosofisen praktiikan olennaisin työstökohde on filosofi itse. Tämähän on tietysti täysin odotettavissa, jos kerran ymmärrämme filosofian elämäntavaksi: "Tärkein filosofinen tehtävämme on jatkaa itsemme työstämistä ennen kuin lähdemme etsimään toisia ihmisiä asiakkaiksi."

"Jos filosofinen praktiikka on elämäntapa, sen täytyy koskea ensisijaisesti praktikon omaa elämää, ei asiakkaiden elämää. Sillä kukapa meistä filosofisen praktiikan harjoittajista olisi jo tavoittanut viisauden, viisauden jonka ansiosta hän voisi sallia itselleen keskittymisen pelkästään muiden ihmisten elämäntapojen tarkasteluun? Jos haluan olla filosofisen praktiikan harjoittaja, kyseessä on minun oma elämäni, ja minun on yritettävä elää filosofisesti. Filosofisena praktikkona olen etsijä jatkuvalla matkalla."8

Filosofit eivät ole niinkään ammatti- kuin matkatovereita:

"Mutta jos filosofinen praktiikka on elämäntapa, niin silloin me praktikot olemme tovereita, emme kollegoja. Tapaamistemme aiheena pitäisi olla ennen kaikkea meidän omat asiamme, meidän elämänmatkamme. Matkakumppaneina voimme kertoa toisillemme yksilöllisistä kokemuksistamme, auttaa toisiamme selvittämään henkilökohtaisia kysymyksiä ja vaikeuksia, rikastaa toistemme matkoja, ja tällä tavoin kutoa yhteen henkilökohtaisen ja filosofisen. Kun nyt jälleen ajattelen filosofisen praktiikan lyhyttä historiaa, minua hämmästyttää, ettei tätä asiaa ole tutkittu koskaan aiemmin."9

Lahavin kontemplatiivisen praktiikkakäsityksen lähtökohta on viisauspainotus, eli "tavoite filosofoinnille on herättää meissä kaipaus viisauteen, vetää meidät pois rajallisesta, pinnallisesta itseymmärryksestä -- ja siten tarpeista ja huolista ja auttaa meitä elämään suuremman elämänvision mukaan." Tässä hän vetoaa Platonin luolavertaukseen, jonka mukaan filosofia lupaa Suurta Muutosta, valon kyllästämää elämää pienten huolien tavoittamattomissa. Vertaus tuo kauniisti esiin, kuinka filosofia merkitsee koko olemisen tavan muuttumista, ei pelkästään järjen tai muiden persoonan kuorikerrosten virtausuomien säätelyä. "Filosofian tavoite ei ole auttaa luolan asukkaita tulemaan toimeen varjojensa kanssa ja tyydyttämään heidän nykyisiä halujaan, vaan auttaa heitä ylittämään varjojen maailma ja nousemaan luolasta päästäkseen lähemmäs valoa..."

Olemme "odotustemme ja olettamustemme, tunnekaavojemme, yksipuolisten asenteidemme, itsekeskeisten ideoidemme ja fantasioidemme" asettamien rajoitusten vankeja.10 Lahavin "suuri elämänvisio" merkitseekin avoimuutta uusille käsityksille ja jatkuvaa ymmärryksen monipuolistamista valmiita kiinnekohtia välttäen: filosofi tulee ja lähtee "tyhjin käsin", hän on "nomadi". Erottaessaan omaa ajattelutapaansa ongelmanratkaisulähestymistavasta Lahav kirjoittaa näin:

"Filosofisena praktikkona olen joko kehittämässä ratkaisuja asiakkaiden pulmatilanteisiin tai kultivoimassa hämmennystä, ihmettelyä ja jopa epäjärjestystä; joko keskityn tyydyttämään asiakkaiden tarpeet tai kyseenalaistamaan heidän tarpeensa; joko olen selkeyttämässä ja yksinkertaistamassa heidän maailmankuvaansa tai monimutkaistamassa ja rikastamassa sitä; joko koetan redusoida jokaisen kysymyksen selkeään yhteenvetoon tai kääntää ilmeiset tiivistelmät avoimiksi kysymyksiksi. Lyhyesti sanoen, joko minua ohjaa asiakkaan halu saavuttaa tyydyttävä ratkaisu tai kaipuu avoimuuteen, jota kutsutaan viisaudeksi."

Pyrkimys "avoimuuteen" ja valmiiden filosofisten asemien hylkäämiseen lähentää Lahavia Gerd Achenbachiin, jota pidetään modernin filosofisen praktiikan kantaisänä. Filosofin on pysäytettävä automaattisten ajatustensa virta ja oltava vastaanottavainen uusille näkökulmille, "avattava sisäinen kuunteluavaruutensa"; hänen on liuotettava asenneluutumansa ja räjäytettävä ajatusvankilansa muurit. Filosofia on "päämäärältään avoin henkilökohtaisen tutkimusmatkailun prosessi",11 jossa "luovun halustani seisoa varmuuden, ratkaisujen, vastausten 'tukevalla' maaperällä, hylkään toiveet siitä, että mikään tuollainen teoreettinen perusta voisi tuoda minulle lepoa ja helpotusta."12 Tässä voidaan käyttää hyväksi kaikkien filosofisten perinteiden -- siis ei pelkästään länsimaisen filosofian -- ajatuksia. Länsimaisessakaan filosofiassa ei ole syytä rajoittua mihinkään kanonisoitujen tekstien valikoimaan.

Mutta: Onko tässä muka kaikki mitä filosofia meille antaa? Eikö tämä avoimuuden ja matkailun loputon korostaminen tunnu innoittuneesta kielestään huolimatta aika steriililtä? Saammeko me tästä todellista apua suuren elämänvision kehittelyssä? Eikö pitäisi etsiä ja edistää jotain sisällyksekkäämpää ja kouriintuntuvampaa filosofista hahmotustapaa, jäsennystä jonka mukaan todella voi elää, ja joka lievittää kärsimyksiämme? Nämä kysymykset olivat olennainen syy sille, että itse lopetin vastaanottojen pitämisen muutamia vuosia sitten. Ongelmanratkaisu ja maailmankatsomustulkinta eivät tuntuneet riittävän merkityksellisiltä päämääriltä, mutta toisaalta minulla ei ollut tarjota niiden tilalle mitään.

Keskustelussa ja pohdinnassa on tietysti hyvä pysyä lahavilaisittain avoimena kaikelle uudelle, "kääntää ilmeiset tiivistelmät avoimiksi kysymyksiksi", "kultivoida hämmennystä, ihmettelyä ja jopa epäjärjestystä", mutta elämä -- nomadinkin elämä, Lahavinkin elämä -- on myös suunnan löytämistä, valintojen tekemistä. Me emme halua harhailla vailla päämäärää, eli meidän on kyettävä löytämään filosofisesta elämästämme jotain suhteellisen pysyvää, josta käsin orientaatio voi alkaa. On voitava kiertyä tiettyjen filosofisten perusnäkökulmien ympärille. Ne eivät välttämättä ole muuttumattomia, mutta niiden on tarjottava ainakin väliaikainen lähtökohta. Avoimuus väistämättä loppuu päätöksen hetkellä: valinta, ja etenkään suurten linjojen valinta, ei ole sattumanvarainen, eikä sitä edes arvota toimijan itse keksimien vaihtoehtojen joukosta, kuten Rhinehartin noppamiehen tapauksessa.13 Sitä pohditaan, sitä perustellaan itselle ja muille joistakin elämänilon, hyvinvoinnin ja oikeudenmukaisuuden kaltaisista suurista päämääristä lähtien.

Lahav suhtautuu kovin nuivasti kaikenlaisiin filosofisiin vastauksiin ja lopputulemiin. Siksi hänen filosofinen suuntautumisensa onkin raukeiden spekulatiivisten iltapäivien rattoa. Meidän ei varmasti tarvitse uskoa abstraktin päättelyn myyttiin, jotta voisimme ajatella tiettyjen filosofisten näkemysten -- enkä nyt puhuisi teorioista tai "teoreettisesta perustasta" -- sopivan meille paremmin kuin toisten. Lahav tuntuu ajattelevan, että tuon myytin hylkäämisen jälkeen ei enää kannata uskoa kunnolla mihinkään vaan pysytellä ikuisesti matkalla. Mutta miksi mennä matkalle ollenkaan, jos on näin nyreä käsitys sen päämäärästä? Lahav on itse asiassa ristiriitainen: toisaalta melko kyyninen, vastauksiin jo etukäteen epäilevästi suhtautuva, toisaalta optimistinen ja iloinen matkamies. Minä uskon, että meillä voi ja pitää olla filosofisia näkemyksiä, jopa jonkinlaisia vakaumuksia. Eli meidän kannattaa pyrkiä kohti vastauksia, johtopäätöksiä.



4 Perinteet, perinteet

Filosofisissa perinteissämme on tietysti mahtava määrä erilaisia viisauden malleja, jotka vain odottavat soveltamistaan tässä ja nyt. Lahav kirjoittaa:

"Tässä muistamme stoalaiset, epikurolaiset, uusplatonikot ja muut filosofit, jotka halusivat elää filosofisesti. Ja minusta on yllättävää, että me filosofisessa praktiikkaliikkeessä emme ole koskaan yrittäneet seurata heidän esimerkkiään."14

Toisaalta tulee ilmeisen tuntuinen vastaus tähän ihmetykseen:

"Olemme nykyään liian tietoisia vaihtoehtoisista ajattelutavoista, olettamustemme sattumanvaraisuudesta, tavasta jolla ideat muuttuvat historian kuluessa ja vaihtelevat kulttuurien ja yksittäisten ihmisten välillä. Monista tuntuu etteivät he voi hyvässä uskossa pitäytyä yhteen oppiin älyllistä rehellisyyttään vaarantamatta."15

Totuus elämästä on jotakin, joka meidän on itse löydettävä. Tämä saattaa tapahtua yhteistyössä muiden kanssa, mutta pohjimmiltaan on kyse itsensä löytämisestä ja henkilökohtaisesta sitoutumisesta. Tästä näkökulmasta praktiikan ongelmanratkaisumalli ja maailmankatsomustulkinta ovat täysin ymmärrettäviä: ne ovat riskittömiä, niissä varotaan antamasta asiakkaalle neuvoja ja esittämästä perusteluita, jotka mahdollisesti asettaisivat hänen elämänkäsityksensä kyseenalaiseksi.

En henkilökohtaisesti suhtaudu perinteiden sovellettavuuteen läheskään niin pessimistisesti kuin Lahav. Hänen näkemyksensä ovat liian yleiskatsauksellisia, ja niistä puuttuu todellinen yritys käyttää hyväksi perinteistä löytyviä hengen perusorientaatioita. Ei tarvitse sitoutua mihinkään tiettyyn koulukuntaan. Voi elää useiden perinteiden jatkumossa. Ja ehkä sanonta "ajatusten soveltamisesta" johtaa vääränlaisiin mielikuviin -- aivan kuin tässä olisi ajatus ja tuossa siitä irrallaan oleva ihminen, johon ajatusta käytetään. Nyt puhutaan ajattelutavoista, jotka lähes jokainen voi jo ennalta löytää itumuodossa itsestään ja sitten vahvistaa tietoisella filosofisella pohdinnalla ja elämänkäytäntönsä muokkaamisella. Ei ole tarkoitus tuoda ihmiseen ulkoa päin mitään vierasta vaan monipuolistaa ja syventää sitä, mitä hänessä jo on. Muussa tapauksessa vaikutus on joka tapauksessa vähäistä, neuvot kaikuvat kuuroille korville. Tässä mielessä sokraattinen lapsenpäästötaito on aivan keskeistä.

Tarkoitan nyt erityisesti niitä filosofisia virtauksia, joihin Lahavin allekirjoittama ja mm. Hadot'n laajasti tutkima näkemys filosofiasta elämäntapana parhaiten sopii: epikurolaisuus, stoalaisuus ja kyynikot. Jos jätämme pois näiden liikkeiden kosmologiset ja metafyysiset kehitelmät, jotka eivät mielestäni ole kovinkaan kiinnostavia (ja joita kyynikot pitivät lähestulkoon ajanhukkana), ja jos keskitymme niiden kovaan ytimeen, löydämme aina elämänfilosofian ja filosofian elämäntapana. Tämä elämänfilosofia on nyt yhtä ajankohtaista ja sovelluskelpoista kuin parituhatta vuotta sitten. Se on selväpäistä, konkreettista ja suhteellisen helposti ymmärrettävää, joskus jopa itsestäänselvää -- mutta vaikeasti toteutettavaa.

Mielessäni on esimerkiksi sellainen kaikkien koulukuntien painottama perusidea kuin nykyhetkessä eläminen, tulevaisuuteen liittyvien huolien karsiminen ja menneisyyden voivottelun lopettaminen. Menetelminä voidaan käyttää vaikkapa urheilua tai teatteriesitysten valmistelua, ylipäätään kaikkea sellaista, mikä tuo harhailevat ajatukset tähän hetkeen ja välittömään kokemukseen.

Toinen vastaava idea on pyrkimys nähdä itsensä puolueettomasti pienenä Maapallon ja kosmoksen osana. Tämä suurisieluisuuteen ja oikeudentuntoon olennaisesti liittyvä asenne voi ilmetä mm. yrityksenä katsoa maallisia asioita ikään kuin avaruudesta käsin. Kaikki kolme koulukuntaa kehittivät tätä kosmisuuden ajatusta, ja nykyisenä globaalin tietoisuuden ja avaruustutkimuksen aikakautena se saa käyteainetta ja mielikuvastoa aivan toisella tavalla kuin ennen Kristuksen syntymää. Esimerkiksi valokuvat Maapallosta vasten loputonta avaruuden pimeyttä horjuttavat kenen tahansa käsityksiä siitä, mikä on olennaista. Ahdistus lievenee välittömästi, ihminen ei enää pidä omia ongelmiaan kovin merkittävinä.

Kolmanneksi voisi mainita erityisesti stoalaisuuteen kuuluvan välinpitämättömyyden väistämättömiä, kontrollin ulkopuolisia asiaintiloja kohtaan. Tämäkin asenne on omiaan vähentämään liiallisia haluja ja tuskallisia tunteita, sillä useimmiten ne liittyvät nimenomaan siihen, mikä ei kuulu omaan vaikutuspiiriimme, siis siihen mihin voimme vain myöntyä tai harata typerästi vastaan. Tällaista mielen joustavaa vastustuskykyä ei yleensä saavuteta ilman tietoista harjoittelua, aivan kuten ruumiskaan ei kestä rasitusta ellei sitä rasiteta. Kyynikot menivät niin pitkälle, että hankkiutuivat aivan tahallaan epämiellyttäviin ja tuskaa aiheuttaviin tilanteisiin, jotta saattoivat harjoittaa mentaalista kestävyyttään. Ja olihan jo Sokrates kertonut elävänsä pahansisuisen Ksanthippensa kanssa saadakseen harjoitusta koettelemusten sietämisessä.

Neljänneksi huomataan välinpitämättömyys, jolla viisas suhtautuu kaikenlaiseen luksukseen, välinpitämättömyys joka ei kuitenkaan estä nautintoja silloin kun ne sattuvat kohdalle vaan päinvastoin tekee niistä miellyttävämpiä, koska nyt niihin ei liity menetyksen pelkoa. Epikurolainen erottelu luonnollisiin ja luonnottomiin haluihin on tässä olennainen: filosofi vierastaa jälkimmäisiä ja mieluiten hankkiutuu niistä eroon kokonaan. Jo näissä ajatusten ryppäissä riittää harjoiteltavaa ja toteutettavaa koko elämän ajaksi. Diogenes-anekdootit, Epikuroksen puutarha, Epiktetoksen ylpeät ja armottomat opetukset, Senecan kirjeet ja tutkielmat, Plutarkhos -- näillä muutamilla pääsee hyvään alkuun.

Emme halua toistella mekaanisesti antiikkisia lauseita tai perustaa uudelleen jotain koulukuntaa. Puhumme elävistä, jatkuvasti uudelleen tulkituista perinteistä, joihin jokainen yksilö voi tuoda oman lisänsä. 1500-luvun uusstoalaisuus on yksi esimerkki. Myös Schopenhauerin Aphorismen zur Lebensweisheit ja muut vastaavat kirjoitukset ovat perusotteeltaan täysin noiden perinteiden mukaisia mm. korostaessaan autarkian merkitystä ataraksialle. Uutta ei ole sekään, että Schopenhauer kuvittelee kaikki mahdolliset onnettomuudet jo tapahtuneiksi, jotta voisi valmistautua niihin mentaalisesti ja välttää Fortunan iskujen täyden tuhovoiman. Toisaalta Schopenhauer tietysti vie perinteitä eteenpäin omalla synkeän epikurolaisella tavallaan: koska maailma on rangaistussiirtola, jossa fyysisen kivun, julmuuden, ahneuden, herjausten ja tainnuttavan typeryyden kaltaiset negatiiviset seikat kuuluvat aivan normaaliin, odotettavissa olevaan maailmanmenoon, ja jossa mielipahaa on ylipäätään aina enemmän kuin mielihyvää ja onnellisuutta, viisas ei kiusaa itseään tavoittelemalla suurta autuutta vaan yrittää vain hakea vähäisintä mahdollista mielipahan määrää mm. pitämällä huolta ruumistaan ja vetäytymällä mahdollisuuksiensa mukaan pois ihmisten ulottuvilta. Hän etsii helvetistä paikan, jota kaikkein kuumimmat lieskat eivät kärvennä.

Itse Achenbach on liittynyt 2000-luvulla hyvin vahvasti näiden perinteiden jatkajiin. Minusta esimerkiksi Achenbachin stoalaissävytteinen, Montaignea, Schopenhaueria ja Nietzscheä hyödyntävä Kleine Buch der inneren Ruhe on paljon antoisampi kuin kaikki hänen praktiikkaa käsittelevät artikkelinsa, koska se ottaa kantaa ja antaa neuvoja eikä tyydy suosittelemaan kuuntelua ja kysymysten esittämistä. ("Älä neuvo" oli -- ja on kai vieläkin -- yksi praktikko-Achenbachin säännöistä. Kuinka hän malttanee noudattaa tätä sääntöä vastaanotoillaan, jos hänellä nyt kuitenkin on melko selviä filosofisia käsityksiä?) Mutta kuten Seneca korosti kirjeissään Luciliukselle, filosofin antamat neuvot ja ohjeet on sovitettava jokaisen ainutkertaiseen elämäntilanteeseen. Tässä voisi olla filosofisen vastaanottotoiminnan todellinen tarpeellisuuden lähde.



1Lahav 2006, s. 3. Kaikki Lahav-lainaukset ovat tästä artikkelista ellei toisin mainita. Käännökset ovat omiani.

2Aiheesta esim. Nussbaum 1994.

3Esim. Jaspers 1971, luvut 1 ja 2.

4Ks. Hadot 1995, luku 10.

5Ks. esim. http://www.intuition.org/txt/ellis.htm. Ellisin teokset ovat pullollaan viittauksia elämänfilosofian omaksumisen tärkeyteen. Tämä filosofia on pitkälti stoalaista.

6Lahav 1995, Tukiainen 2000.

7Tukiainen 1995.

8Lahavin web-sivut, Reflection # 11.

9Lahavin web-sivut, Reflection # 11.

10Lahavin web-sivut, teksti 'The goal of philosophy'.

11Lahavin web-sivut, teksti 'Contemplative Philosophy: Principles, Techniques, Texts'.

12Lahavin web-sivut, Reflection # 16.

13Rhinehart 1971.

14Lahavin web-sivut, Reflection # 11.

15Lahavin web-sivut, Reflection # 8.



Lähteet



Achenbach, Gerd Das kleine Buch der inneren Ruhe. Herder Verlag, 2000.

Hadot, Pierre Philosophy as a Way of Life. Blackwell, 1995. Osia käännösteoksesta julkaistu kirjassa Exercices spirituels et philosophie antique, 1987. Kääntäjä Michael Chase.

Jaspers, Karl Einführung in die Philosophie. Piper, 1971.

Lahav, Ran A Conceptual Framework for Philosophical Counseling: Worldview Interpretation. Teoksessa Lahav, Ran ja Tillmanns, Maria (toim.), Essays on Philosophical Counseling. University Press of America, 1995.

Lahav, Ran Philosophical Practice as Contemplative Philo-Sophia. Practical Philosophy vol. 8, no. 1, 2006.

Lahav, Ran web-sivut, nykyisin osoitteessa http://www.geocities.com/ranlahav.

Nussbaum, Martha The Therapy of Desire. Theory and Practice in Hellenistic Ethics. Princeton University Press, 1994.

Rhinehart, Luke The Dice Man. Harper and Collins, 1971. Kirjoittaja tunnetaan myös nimellä George Cockcroft.

Tukiainen, Arto Metaetiikka, emotionalismi, jälkifilosofia. Ajatus, vuosikirja 52, 1995.

Tukiainen, Arto Filosofia terapiana? Alustavia huomioita filosofian ja psykoterapian suhteesta. Ajatus, vuosikirja 57, 2000. Löytyy myös web-sivuiltani: http://www.artotukiainen.net.