|
Katsokaa taivaan lintuja (eli teknorousseaulaisia mietteitä)
"Hän ylisti niitä, jotka aikoivat avioitua eivätkä avioituneet, niitä, jotka aikoivat lähteä matkaan eivätkä lähteneet, niitä, jotka aikoivat ryhtyä valtioelämään eivätkä ryhtyneet, niitä, jotka aikoivat hankkia lapsia eivätkä hankkineet, ja niitä, jotka suunnittelivat elämää vallanpitäjien palveluksessa mutta eivät koskaan saapuneet heidän luokseen." Diogenes Laertios Diogenes Sinopelaisesta "Työ on lähes kaiken maailmassa vallitsevan kurjuuden lähde. Miltei kaikki mainitsemisen arvoinen paha johtuu työnteosta tai siitä, että elämme maailmassa, joka on muovattu työtä varten. Voidaksemme lopettaa kärsimyksen meidän täytyy lopettaa työnteko." Bob Black
Bob Blackin mukaan työnteko pitäisi lopettaa kokonaan. Ellei työtä määritellä jollain täysin idiosynkraattisella tavalla, tuo on mielestäni epärealistinen näkemys. Mutta aivan epäilemättä mittava työnteon karsiminen olisi paikallaan. Aluksi määrittelen työn käsitteen. Sitten käsittelen työn ja siihen nykyään läheisesti liittyvän koulutuksen varjopuolia -- ja näitähän on tietysti niin paljon, etten voi nyt puuttua kuin kaikkein pöyristyttävimpiin. Tämän jälkeen esittelen kriteerini sopivalle työnteon määrälle ja selostan yleispiirteisesti, kuinka tuo kriteeri voidaan täyttää. Lopuksi yritän valottaa sitä elämänfilosofista taustaa, joka työnteon vähentämiseen pyrkivällä ajattelulla ja toiminnalla voisi ja pitäisi olla. 1 Mitä työ on? Aikamoisen kattava määritelmä työlle on tämä: toiminta on työtä jos ja vain jos siitä seuraa tekijälleen taloudellista tai sosiaalista hyötyä. Ensin mainittu voi pitää sisällään jonkin esineen tai muun konkreettisen tuotoksen valmistumisen, mutta useimmiten se tarkoittaa yleisen vaihtovälineen eli rahan ansaitsemista. Sosiaalisella hyödyllä tarkoitan sosiaalista asemaa. Se saattaa merkitä virallisesti tunnustettua paikkaa jossakin organisaatiossa tai laitoksessa, mutta monilla ammattialoilla -- esim. tieteissä, taiteissa ja viihdemaailmassa -- sosiaalinen asema voi olla etupäässä työn julkisesta näkyvyydestä ja arvioinnista seuraavaa mainetta ja kunniaa. Yksinkertaisempikin kiitos ja arvostus korottavat sosiaalista asemaa. Esimerkiksi urheilu, teatteri, politiikka ja muut sellaiset "ei-työmäiset" toimet lasketaan töiksi, jos niitä tehdään ammattimaisesti eli jos niistä maksetaan tai jos niitä tehdään tietyissä hierarkisissa yhteisöissä. Yleensä myös kalastuksen ja puutarhanhoidon kaltaisia toimia nimitetään töiksi vain siinä tapauksessa, että ihminen joko ansaitsee tai säästää rahaa niitä tekemällä. Muuten ne ovat sitten "harrasteita" tai "ajankulua". Tiskaaminen, siivoaminen ja muut kotiaskareet kuulunevat tuon määritelmän piiriin. Kotitöillä on nimittäin toiminnasta itsestään riippumaton taloudellinen päämäärä. Ne on näin ollen mahdollista siirtää kodin ulkopuolisen työntekijän tehtäväksi, ja monet niistäkin, jotka eivät näin tee, varmasti käyttäisivät tilaisuutta hyväkseen jos heillä vain olisi siihen varaa, toisin kuin esim. harrasteiden kohdalla. Harva golfinpelaaja palkkaa ketään tilalleen päivän kierrokselle. (Kun kotitalouden töitä toisaalta verrataan kodin ulkopuolisiin palkkatöihin, ne yhtäkkiä muuttuvatkin ei-töiksi. Ihminenhän nimenomaan "lähtee töihin" vaikka olisi juuri ollut tiskaamassa, ja lomalla ollut ihminen "palaa työelämään" aivan riippumatta siitä, mihin on lomansa käyttänyt.) En kuitenkaan dogmaattisesti väitä esittämäni määritelmän kattavan aivan kaikkia töitä. Ehkä esimerkiksi jotkin vapaaehtoistyöt luonnonsuojelun, köyhäinavun tms. parissa ovat poikkeuksia; mutta myönnettäneen, että tämän tyyppiset toimet ovat melko marginaalisia ilmiöitä nykyisessä työnteon kokonaisuudessa. Taloudellisiin ja sosiaalisiin palkintoihin nojautuva määritelmä työlle ei vielä sinänsä sano, mikä motivoi ihmiset tekemään töitä. Otaksun kuitenkin, että taloudellisen tilanteen kohentaminen ja jonkinlaisen sosiaalisen aseman turvaaminen ovat hyvin vahvoja, laajalle levinneitä työskentelyn motiiveja: ihminen menee töihin ensinnäkin voidakseen kuluttaa ja toiseksi voidakseen uskotella itselleen näyttävänsä suorittamansa työn tai työpaikkansa ansiosta muiden silmissä paremmalta kuin ilman työtä. Kuinka moni menisi töihin, jos ei saisi siitä taloudellista hyötyä ja -- kysymys maineen- ja kunnianhimoisille -- jos työ pitäisi tehdä anonyymisti? Tai ehkä: kuinka moni tekisi nykyistä työtään, jos saisi ansaitsemansa rahasumman vastikkeetta? Tyypillinen ihminen ei mene töihin voidakseen edistää tietoyhteiskunnan tasapainoista kehitystä tai saadakseen tarjota asiakkaille entistä parempia autonrenkaita. Hän ei mene töihin, koska tehtaalla on kivaa tai koska rekalla on hauska ajaa yöaikaan tai koska ravintolan asiakkaita on ilo palvella. Tietenkin ihmiset yrittävät koristella kahleensa kukkasin, ja monilla on uskomaton kyky vaihtaa kiinnostuksensa kohteita tarjolla olevien palkkioiden mukaisesti. Suurpiirteisesti ajatellen työ on joka tapauksessa instrumentaalista toimintaa. Monet itsessään palkitsevien, onnellistavien, elämän kukoistusta ja täyteyttä tuottavien töiden tekijät sanovatkin joskus, etteivät he tunne olevansa töissä ollenkaan. Näin esimerkiksi teoksen How to be idle kirjoittaja Tom Hodgkinson puolustautui kun hänen katsottiin tehneen paljon töitä kirjansa eteen. Ehkä tämä heijastelee juuri sitä, että toiminta koetaan työksi vain siinä määrin kuin sitä motivoi ulkoinen palkinto. Koneiden ja laitteiden tekemää työtä eli teknologisen sivilisaatiomme ydintä ei tietenkään suoranaisesti motivoi mikään. Kuitenkin havaitaan, että jos konetta ei käytetä taloudellisen tai sosiaalisen hyödyn tavoitteluun, sen ei sanota tekevän työtä muuten kuin ehkä puhtaasti fysikaalisessa mielessä. Jos epäkuntoinen robotti viuhtoo villisti käsivarsillaan sen sijaan että kokoaisi autoja liukuhihnalla, se ei tee työtä sanan arkisessa merkityksessä. 2 Työnteon haittapuolet Valtaosa kulutukseen suunnatuista rahoista ansaitaan palkkatyöllä. Koska palkkalainen on käskyhierarkiassa palkanmaksajan alapuolella, häntä hätyytellään ja komennellaan. Usein puhutaan Ciceroa seuraten jopa orjuudesta, ja L. Susan Brown sanoo, että ainoa ero varsinaisen orjuuden ja palkkaorjuuden välillä on jälkimmäisen osa-aikaisuus. Tämä ei tietenkään ole totta, koska siinä missä orja on tyypillisesti sidottu herraansa halusi hän sitä tai ei, palkansaajalla on lupa sanoutua irti toimestaan koska tahansa. Mutta alisteisessa asemassa palkollinen tietysti on. Pomo juoksuttaa alaistaan mielensä mukaan. Hän ei määrää pelkästään työn sisältöä vaan myös sen suorittamisen aikataulun. Lisäksi työn suorittamisen fyysistä ympäristöä ei yleensä voida parhaalla tahdollakaan pitää kauniina tai muutenkaan miellyttävänä. Tehtaat ja toimistot ovat lähes poikkeuksetta tylsiä, masentavia rakennuksia. Monilla työpaikoilla ihminen häärää kuulosuojaimet päässä keuhkoja saastuttavan pölyn keskellä. Ja millaisia suoritteita ihmiset laitetaan tuottamaan! Joku istuu päivät pitkät yhdessä asennossa samoja liikesarjoja toistaen. Toiset pannaan kantamaan viikosta toiseen lautoja ja sementtisäkkejä. Työ ei tuota mitään iloa vaan pelkästään turruttaa ja uuvuttaa. Ihminen odottaa sen loppua malttamattomana, jatkuvasti kelloaan vilkuillen. Kiinnostavakin työ muuttuu helposti epämiellyttäväksi, kun sitä tehdään työpaikalla. Esimerkiksi tiede voi olla hauskaa ja mukaansatempaavaa, mutta työpaikkatiede merkitsee usein esimiesten järjettömiä toimeksiantoja, ikäviä kokouksia, sormenpaksuisten lomakenippujen täyttämistä, mahdottomia aikatauluja, jatkuvia suoriutumisarvointeja, turhia kehityssuunnitelmia, rasittavaa matkustamista sekä matalamielistä juoruilua ja toimistopolitiikkaa. Aivan vastaavasti kalastaminen voi olla työnäkin antoisaa, mutta jos kalastaja kuuluu "tiimiin", joka lähtee tehdasmaisella jättiläisaluksella merelle joka aamu tasan kello viisi, niin vaikeapa työstään on enää iloa saada. Monissa tapauksissa jo työn jatkuvuus ja laajamittaisuus tekee siitä tuskallisen kokemuksen. Ihminenhän voi nauttia ruoanlaitosta kotonaan mutta kerta kaikkiaan vihata pannujen kanssa pelaamista, jos sitä pitää tehdä jossain suurkeittiössä kahdeksan tuntia päivässä kymmenien vuosien ajan. Tuskinpa lastenhoitajatkaan suostuisivat paimentamaan laumojaan vapaa-ajallaan, vaikka lapsista pitäisivätkin. Vaikka joku on valinnut itsenäisen yrittäjän ammatin eikä pomo siis ole koko ajan vahtimassa, hän ei siltikään pääse pakoon työn haittapuolia. Yrittäjä on täysin riippuvainen asiakkaistaan, pahimmassa tapauksessa myös pankistaan. Hänen on yritettävä olla miellyttävä, hymyiltävä kaikkein vastenmielisimmillekin sisääntulijoille. Todennäköisesti hänellä on kilpailijoita, joiden palvelut ja tuotteet uhkaavat hänen omaa asemaansa markkinoilla. Tuloksena on monenlaista huolta ja stressiä, jotka saattavat johtaa unettomuuteen ja ruokahaluttomuuteen. Yleensäkin työnteon psyykkinen hinta on tavattoman kova, ja suuri osa siitä johtuu työmarkkinoilla vallitsevasta kilpailutilanteesta. Miten voitaisiin kuvitellakaan, että tässä kilpailussa ei esiintyisi häviämisen pelkoa, ja kuka muka haluaa pelätä koko aktiivisen elämänsä ajan? Työläiset läähättävät ja ponnistelevat kestokykynsä äärirajoilla tappion välttämiseksi, ja vasta työkyvyttömyys tai eläköityminen armahtaa kovia kokeneen kilpailijan. Taistelun rumia sivuvaikutuksia ovat hermojen ylirasittuneisuus ja lamaannuttava uupumus, radalta syrjäytyneissä taas havaitaan masentuneisuutta ja itsetuhoisuutta. Black kiinnittää huomiota myös kaikkiin niihin fyysisiin haittoihin ja onnettomuuksiin, joille työtä tekevät tai työmatkojaan suorittavat ihmiset altistuvat. Kuinkahan moni liikenneonnettomuus voitaisiin välttää, jos kiireiset ihmiset eivät ajelisi autoillaan töihin ja sieltä takaisin? Kuinka paljon onnettomuuksia tapahtuukaan rakennustyömailla ja tehtaissa? Kuinka valtava määrä erilaisia selkäkipuja aiheutuukaan toimistotyöntekijöiden yksipuolisista työskentelyasennoista? Ja kuinka monien fyysisten sairauksien alkuperä on työn aihettamassa huolessa ja mielipahassa? Paul Lafargue esitti tällaista kritiikkiä työtä kohtaan jo 1880-luvulla, jolloin työskentely oli toki vielä rasittavampaa kuin nykyään ainakin ruumiille: "Kapitalistisessa yhteiskunnassa työ on kaiken älyllisen rappion ja ruumiillisen epämuodostuneisuuden syy. Vertaa lukuisien kaksijalkaisten palvelemaa Rothschildin tallissa olevaa täysiveristä normannien maatilojen raskaisiin hevosiin, jotka kyntävät maan, vetävät lantakuormia ja auttavat viljankorjuussa. Katso jaloa villiä, jota kaupan lähetyssaarnaajat ja uskonnon kauppiaat eivät vielä ole saastuttaneet kristinuskolla, kupalla ja opilla työstä, ja katso sen jälkeen meidän surkeita koneiden orjuuttamia ihmisiämme. Jos haluamme sivistyneessä Euroopassamme vielä löytää jälkiä ihmisen alkuperäisestä kauneudesta, meidän on etsittävä sitä sieltä, missä taloudelliset ennakkoluulot eivät ole vielä hävittäneet vihaa työtä kohtaan." Työnteon haittoihin voidaan laskea myös vaihtoehtoiskustannukset eli kaikki se, mistä ihminen jää paitsi tehdessään töitä. Useimmat istuvat mieluummin ongella, seurustelevat kavereidensa kanssa tai viettävät leppoisaa perhe-elämää kuin rehkivät kaivoksissa, hiippailevat toimistojen käytävillä tai myyvät joulukuusen muovikoristeita. Sienestys ja puutarhan hoito ovat niin mukavaa hommaa, että moni työläinen tekee niitä vapaa-ajallaankin. Pentti Linkolan idylli vuosimallia 1960: "Aivan varmasti useimmat suomalaiset ukot olisivat onnellisimpia kököttäessään talvisin päivät pilkkiavannolla ja viruessaan illat paljain varpain laverilla romaani kourassa. Suvisin tehtäisiin leppoisia peltotöitä ja pidettäisiin pitkiä taukoja pientarella tarkkaillen hapsenkakkiaisten kulkua ja haavanlehtien kummaa lepatusta. Akat laittelisivat sahtia ja nuuhkisivat pihapihlajien tuoksua suuremmaksi ilokseen kuin ahertavat toimiston pölyssä perheen toista autoa varten, lääkärillä hyppäämisen lomassa." Huuliharpun soittaminen päihittää varmasti paperikoneen säätöjen tarkistamisen. Ja täydellinen tyhjäntoimittaminen, koko päivän kestävä raukea käppäily ja mietiskely kotipiirissä -- sille ei mikään työpaikka voi vetää vertoja. Platonin ajan kreikkalaisten keskuudessa työskentely koettiin usein häpeälliseksi: omanarvontuntoinen kansalainen ei oikein kehdannut tehdä töitä ainakaan julkisesti. Platon itse halusi jopa kriminalisoida kansalaisen harjoittaman kaupankäynnin. Monille työhön liittyvä häpeä on nykypäivän todellisuutta, vaikkakin eri syistä kuin kreikkalaisilla. Yleensä työ nimittäin näyttää pilaavan työläistä ympäröivää maailmaa. Työskentelevä ihminen liikkuu ja liikkeellään siirtelee, käsittelee, puhdistaa, rikastaa, muuntelee ja järjestää. Hän kaivaa, kaataa, riipii, rakentaa, sekoittaa, polttaa ja säteilyttää. Monesti työskentelevän ihmisen aikaansaamat muutokset ovat viiltelyjä, silpomisia, tukahduttamisia, saastuttamisia, myrkyttämisiä ja tappoja. Ihminen avaa maan ja tunkeutuu sen alle etsiessään metalleja, hän hakkaa metsiä, kuivattaa järviä, päästää jokiin vaarallisia kemikaaleja. Ihminen lentää taivaalla ja jättää jälkeensä myrkkyvanoja, hän päällystää maan betonilla, tappaa merilinnut öljyllä ja tyhjentää lahdet kaloista. Maa, vesi ja ilma ovat kaikki työskentelevän ihmisen alituisten hyökkäysten kohteena: milloin on maa jätteiden peitossa, milloin puhdas vesi loppumassa, milloin ilma hengityskelvotonta. Kukapa tosiaan voisi epäillä, etteikö juuri työ aiheuttaisi suurta osaa niistä muutoksista, joita on tapana nimittää ympäristöongelmiksi ja ekokatastrofeiksi? Vaikka kuinka yritän sanoa itselleni, että minä itse ja tiedemaailma olemme erehtyväisiä, vaikka kuinka yritän toistella mielessäni, että tiedotusvälineet keskittyvät aina negatiivisiin asioihin, en silti voi olla ajattelematta, että nämä ongelmat ovat ahdistavan todellisia, ja että niiden torjuntaan verrattuna kaikki muu on valtioiden ja ihmiskunnan mittakaavassa pelkkää näpertelyä. Ja vaikka kuinka mietin ongelmien syitä, tulen aina jotain kautta samaan johtopäätökseen kuin Teemu Mäki: "Suurin maailmanlaajuinen ongelma on se, että työtä tehdään liikaa, tuotetaan valtavasti tavaraa ja palveluja, jotka huonontavat elämänlaatua, pahentavat ekokatastrofia ja kaventavat ihmislajin eloonjäämismahdollisuuksia." Jos jonkun työ sattuukin olemaan kuormitusarvoiltaan vähäistä tai jopa ympäristönsuojelullisesti arvokasta, hän kuitenkin todennäköisesti kuluttaa vaarallisempien töiden tuloksia ja tukee tällä tavoin niiden tuotantoa: hieroja ajaa autolla ja hankkii sata neliötä lämmintä, valaistua tilaa, jossa on kaikki kauppiaan tyrkyttämät vehkeet ja kalusteet. Luonnonsuojeluväenkin on lenneltävä ympäriinsä ja omalta osaltaan kärjistettävä niitä ongelmia, jotka meitä kauhistuttavat. Työn ja siihen liittyvän kulutuksen kiertokulun ulkopuolella hoitelemamme toimet ja askareet ovat säännönmukaisesti luonnon kannalta melko harmittomia. Jos ihminen silloin tekeekin jotain työn tapaista, se on todennäköisesti jonkinlaista keräilyä, kuokkimista, nikkarointia, askartelua, taiteilua tai tutkimusta, joka ei ole haitaksi. Mutta heti kun ihmiselle lyödään käteen palkkapussi ja sanotaan, että nautipa nyt olostasi, alkaa tämä kammottava repiminen ja remuaminen. Maailmassa tehtävän työn määrään kutakin aikayksikköä kohden vaikuttaa kaksi asiaa, työn teho ja työtä tekevien yksiköiden määrä. Maailman väestönkasvu on aiheuttanut tilanteen, jossa inhimillisiä työyksiköitä on typerryttävän paljon, nykyään seitsemän, kohtapuoliin todennäköisesti jo yhdeksän tai kymmenen. Olemassaoleva ihminen ei ole kovinkaan vahingollinen, jos hän vain istuu hiljaa paikoillaan; mutta ihminenhän ei siis istu paikoillaan, ei vaikka kiinni pitäisi, vaan joko työskentelee itse tai panee muut työskentelemään; ja mitä enemmän ihminen työskentelee, sitä varmemmin tämän planeetta muuttuu rumaksi ja myrkylliseksi. Minun mielikuvani helvetistä on työssään hikoilevien ihmisten kihisevä tungos. Ja epäilen asiantuntijoiden olevan oikeassa: jonkinlainen osa -- vaikea arvioida kuinka suuri -- maailman synnytyksistä selittyy sillä, että ihmiset aivan tieten tahtoen haluavat lisää työntekijöitä. Ainakin yksinkertaisessa maataloudessa vanhemmat toivovat itselleen auttavia käsiä ja ehkä myös vanhuuden turvaa. Rikkaissa teollisuusmaissa syntyvyys on vähäisiä poikkeuksia lukuunottamatta alentunut, ja tämä selittyy ainakin osittain sillä, että lapsista on materiaalisessa mielessä enemmän haittaa kuin hyötyä. He eivät työskentele hankkijoidensa hyväksi vaan ovat päinvastoin taloudellinen taakka. "Työpaikkojen luominen" on kuulunut poliittisen retoriikan vakiohokemiin jo vuosikymmenien ajan. Kuuluisassa Turun palopuheessaan vuonna 1985 Linkola totesi näin: "Ei vuosiin, aikoihin, ole Suomessa enää kyselty, kirjoitettu tai edes mainittu, mitä perustettava teollisuuslaitos valmistaa. Uutisarvoa on vain sillä paljonko työpaikkoja, sekä suoranaisesti että kaupan, kuljetuksen ja muiden palveluiden alalla tehdas tuottaa. Kaikkihan tietävät, että sen valmisteita ei missään tapauksessa tarvita, tehdasta tarvitsevat vain tehdas itse, rakentajat, arkkitehdit, liikenne, kauppa, asianomaiset kunnan ja valtion virastot, ja verottaja. Tehdas ei ole enää mitään konkreettista, se on finanssitermi, niinkuin remburssi tai tratta. Konkreettista siinä ovat vain ympäristövaikutukset, se raatelee maan tuhkaksi." Meidän on tietysti tehtävä jonkin verran töitä jos mielimme turvata perustarpeidemme tyydytyksen, mutta huomattava osa nyky-yhteiskunnan töistä olisi parempi jättää kokonaan tekemättä. Mitä vähemmän teollisuutta, liikennettä, kauppaa, mainostamista, pankkitoimintaa, vakuutustoimintaa, turismia, hallinnointia ja kouluttamista, sen parempi muulle maailmalle. Kunpa poliitikot nyt malttaisivat jättää edes muutaman työpaikan luomatta! Osmo Soininvaaran mukaan on paljon töitä, joita tehdään pelkän "osallisuuden" vuoksi. Osallistavassa työssä ei juurikaan kysytä, onko työstä jotain todellista hyötyä tarpeiden tyydyttämisen kannalta, vaan työskentelyn ainoat motiivit ovat kuulua joukkoon ja ansaita rahaa. "Osallisuus tarkoittaa paitsi mahdollisuutta toimeentuloon myös sitä, että voi tuntea itsensä hyödylliseksi kansalaiseksi, jonka työtä arvostetaan ja joka voi itse arvostaa omaa työtään." Soininvaaran mielestä esimerkiksi maailman kalastuslaivastot ovat täysin ylimitoitettuja todelliseen tarpeeseen nähden. Tomaattien talviviljely Suomen kasvihuoneissa on sekin esimerkki älyttömästä, yksinomaan osallistavasta työstä. Massiivisen byrokratiankin voi ymmärtää vain osallistamiseksi. Mainosalalta löydämme lähes pelkästään osallistavaa työtä. "Hyvässä yhteiskunnassa tehtäisiin vain tarpeellisia töitä," toteaa Soininvaara. Osallistava puuhailu lasketaan turhaksi työksi, jota pitäisi vähentää sen vaarallisuuteen vedoten. Kuulen jo korvissani Soininvaaran väitteen, että ei suinkaan kaikki työ ole vaarallista tai ainakaan järkyttävän vaarallista, vaan ainoastaan sellainen, joka jossain mielessä käsittelee materiaa, malliesimerkkinä useimmat tehdastyöt. Keskustellessaan Linkolan kanssa 1980-luvulla Soininvaara kirjoitti: "Syyllistyt ihmisten yleisesti tekemään ajatusvirheeseen sanoessasi, ettei ole mikään ratkaisu ekologisiin ongelmiin, että osa kansasta keskittyy tuottamaan taidetta, koska taiteilijat käyttävät saamansa apurahat autoihin ja muuhun vastuuttomaan kulutukseen aivan samoin kuin kuin muutkin ihmiset. Niin käyttävät, mutta oleellista on, että he eivät tuota niitä. Tarkoitus on saada vahingollisesta tuotannosta pois mahdollisimman paljon ihmisiä." Palveluiden käsite on ollut Soininvaaralle keskeinen viimeistään noista ajoista lähtien: tuetaan valtion tilastoissa palveluelinkeinoiksi laskettuja töitä ja maailma muuttuu paremmaksi paikaksi. Soininvaara on kyllä osittain oikeassa. Varmasti on parempi pitää kahvilaa kuin valmistaa rojua, jota vielä pitää mainostaa ahkerasti. Toisaalta näen linkolalaisemman näkemyksen ansiot vielä kirkkaammin. Varakkaissa maissa palveluelinkeinot ovat jo enemmistönä työllisten määrällä mitaten ja vain lisäävät suosiotaan, mutta ovatko ympäristörasitusta kuvaavat lukemat muka tästä laskeneet? Eivätkö ympäristönsuojelun pienet voitot ole johtuneet aivan muunlaisista asioista, sellaisista kuin suojelualueiden perustaminen, raaka-aineiden kierrättäminen ja tekniikoiden puhdistuminen? Osittain huimat lukemat johtunevat siitä, että palveluihin luetaan mukaan sellaisia Soininvaarankin pelkäämiä ammatteja kuin matkailuyrittäjä ja autokauppias, mutta minusta on pakko tunnustaa ensinnäkin se, että useimmat Soininvaaran markkinoimat palvelut eivät tyypillisesti tule ihmisten kulutuksen kokonaisuudessa vaarallisten töiden tulosten sijaan vaan niiden lisäksi, ja toiseksi se, että useimmilla palveluilla on materiaaliset edellytyksensä ja vaikutuksensa, joita ei yleensä voida pitää juuri missään mielessä hyvinä. Jos nyt vaikka kuvittelemme, että kaikki suomalaiset tarjoaisivat maailmalle konsulttipalveluita eivätkä paperia, koneita ja puhelimia, niin jossainhan heidän tarvitsemansa elintarvikkeet ja tavaratkin tuotettaisiin. Nuo konsultit kuluttaisivat jo töissään järkyttävän määrän toimistotarvikkeita, elektronisia laitteita ja liikennevälinelippuja, kaikesta vapaa-ajan törsäyksestä puhumattakaan. Saastuttavat ja runnovat teknologiat selittävät varmasti osan modernin ihmisen työn vahingollisuudesta, mutta toisaalta tunnemme lukemattomia tapauksia, joissa hyvinkin vaatimattomalla tekniikalla varustettu ihminen on onnistunut aiheuttamaan mittavia tuhoja, mm. hävittämään laajoja metsäalueita ja laiduntamaan maat niin koviksi ja hedelmättömiksi, ettei niillä enää kasva ruohokaan. Mikään vastakkainasettelu tekniikka-avusteisen "pahan" työn ja primitiivisen "hyvän" työn välillä tuskin tulee kyseeseen, varsinkin kun on esimerkkejä myös korkealle kehittyneestä mutta suhteellisen ympäristöystävällisestä tekniikasta. Mainittakoon nyt vaikka aurinkoenergian tuotanto. Kuvitelkaa Saharan pätsiin tyylikäs, satojen hehtaarien energiapuisto, jonka ansiosta kymmenien miljoonien afrikkalaisten ei enää tarvitse nujuta säpäleiksi vähäisiä puitaan lämmittääkseen ruokansa eikä polttaa hiiltä valaistakseen huoneensa. Hampaat irvessä ihminen äheltää ja puurtaa, ottaa kantaakseen minkälaisen paineen ja taakan hyvänsä, sietää uskomattoman määrän organisaation uudistamisohjelmia ja turhia työvoimapoliittisia koulutuspäiviä -- jotta voisi hankkia uutta viihde-elektroniikkaa ja vielä isomman ruohonleikkurin. Ihminen alistuu monenmoisiin työelämän nöyryytyksiin ja hullutuksiin, jotta voisi ostaa kiiltävän auton tai matkustaa etelän hiekkarannoille. Hän ottaa pankista lainaa ja valmistautuu maksamaan sitä takaisin loppuelämänsä ajan, jotta voisi hankkia mainostetun kerrostaloasunnon. Vaikka asunto olisi kuinka tilava ja valoisa ja muutenkin kuinka ihana tahansa, se on silti vain betonilaatikko eikä mitään muuta. Ja auto on pieni saastuttava peltikoppero, vaikka televisio sitä kuinka kehuisi. Näiden takia ihminen siis raunioittaa oman elämänsä ja vaurioittaa siinä sivussa muuta elonkehää niin pahoin, ettei enää viihdy siinä itsekään. Herra varjele, ei voi muuta sanoa. Vaikka eihän se tietysti varjele. 3 Koulutuksen kamaluus Kuten tiedetään, "hyvää" työpaikkaa ei saa ilman asianmukaista koulutusta. Koulu ja työ muodostavat ihmisen elämässä jatkumon ja nykyään yhä useammin myös toisiinsa limittyneen vyyhden: "jatkuva oppiminen", "opiskelu työn ohessa", "aikuiskoulutus" jne. Ainakin siinä määrin kuin opiskelua ei motivoi oppilaan henkilökohtainen kiinnostus vaan palkintojen tavoittelu tai rangaistusten pelko, sitä itseäänkin voidaan pitää työnä. Kouluthan ovat pääsääntöisesti ahdistavia, lasten ja nuorten elämäniloa latistavia pakkolaitoksia. Vuonna 1971, eli vuoden oman syntymäni jälkeen ja suunnilleen samaan aikaan kuin Illich esitti vastaavanlaisia ajatuksia Yhdysvalloissa, Linkola arvosteli "nuorten ihmisten sulkemista pariksikymmeneksi vuodeksi erimuotoisten oppilaitosten syövereihin", tätä "kalseinta, armottominta ja luonnottominta järjestelmää", "persoonallisuutta kutistavaa ajanhukkainstituutiota". "Koko koulutusyhteiskunta ei inhimillisellä tasolla merkitse muuta kuin nuorten ihmisten rääkkäämistä, sitä että silloin kun heidän pitäisi loikoa niityillä, soudella järvillä ja poimia lumpeenkukkia, katsella syksyisellä jäkäläkalliolla kurkiparvea puolukkaterttu suussa, tai samoilla talvisissa erämaissa, ja laulaa ja naida ja rakastaa, että heidät näinä vuosina sullotaan oppikouluihin ja korkeakouluihin tai -- mikä tärisyttävintä -- kesäyliopiston kursseille -- opiskelemaan asioita, joita enimmäkseen ei ole mitään syytä tietää." Koulutus tähtää nuoren ihmisen luontaisen villiyden tukahduttamiseen ja nykyisenkaltaisen työyhteiskunnan jatkuvuuden varmistamiseen: "Vain erittäin luja, perusteellinen ja yhdenmukainen koulutus takaa kansalaisten nöyrän alistumisen tuotanto- ja kulutusketjun kestäviksi lenkeiksi." Tätähän ei viitsitä edes mitenkään salata, vaan poliitikot ja hallintomiehet tunnustavat aivan avoimesti ja ainakin näennäisesti häpeilemättä, että koulutus tapahtuu ennnen kaikkea työpaikkojen täyttämiseksi. Eli lapsia kidutetaan vuosikaudet synkissä loukoissa, ja sen jälkeen heidät vielä siirretään työleirien saaristoon -- ja kaiken aikaa heille uskotellaan, että tämä tapahtuu heidän omaksi parhaakseen tai ainakin yhteiskuntakokonaisuuden hyväksi. Useimmissa kouluissa vallitsee kuri ja järjestys, joka totuttaa lapset pienestä pitäen tulevien työpaikkojensa henkeen: yksi käskee ja toinen tottelee. Lapsen liikkeitä tarkkaillaan ja kontrolloidaan: hän ei voi koskaan olla varma, etteikö opettaja seuraisi kriittisesti hänen toimiaan ja valmistautuisi rangaistusten toimeenpanoon. Kaikki toiminnot koordinoidaan ja aikataulutetaan: on oltava paikalla täsmällisesti ja istuttava osoitetussa tuolissa kunnes toisin komennetaan -- näen vieläkin painajaisia, joissa myöhästyn milloin mistäkin koulutoiminnasta ja joudun selittelemään tekosiani. Pitkäaikaisen istuma-asennon sietäminen näyttää olevan tärkeä osa opetusta, samoin kuin jatkuvasti samana pysyvään fyysiseen ympäristöön tottuminen. Vanhemmat saattavat surra lapsiensa kovaa kohtaloa, mutta mitäpä he mahtavammille voimille voivat: "tulevaisuuden turvaamiseksi", "lapsen parhaaksi", "lakikin velvoittaa". Jotkut vanhemmat ajattelevat niinkin, että mitä armeijamaisempi koulu, sen parempi, jotta lapsi ei sitten toivo myöhemmältäkään elämältään liikoja vaan tyytyy osaansa valittamatta. Tätä asennoitumista jo Rousseau piti julmana: miksi uhrata epävarmojen tulevaisuuden etujen takia lapsen kallis nykyhetki, ehkä elämän ainoa aika jolloin huoleton elämänilo on mahdollista? Keskinäisen vertailun ja kilpailun henki iskostetaan lasten mieliin jo kouluissa. Kokeissa on tärkeää olla parempi kuin muut, saada opettajilta tunnustusta. Pitää "edistyä", "päästä elämässä eteenpäin". Havaitaan epätoivoista palkintojen tavoittelua, joka ei millään tavoin tuota onnellisuutta vaan päinvastoin tekee sen mahdottomaksi. Havaitaan omanarvontunteen heikkenemistä, jopa totaalista lamaantumista. Mutta ei auta mikään -- kouluista valmistuu kuin liukuhihnalta tunnollisia työntekijöitä, jotka sitten kaahottavat suupielet vaahdossa pitkin planeetan pintaa äärettömässä himossaan olla toista parempi, menestyneempi -- ja samalla rynnistävät sileäksi kaiken tielleen osuvan. Nykyään kilpailuyhteiskunta yrittää työntää etäispesäkkeitään jopa koulua edeltävään viattomuuteen. Yhä nuorempien on muka oltava muodikkaita, harrastettava kalliita urheilulajeja, osoitettava olevansa muita älykkäämpiä kaikenlaisissa idioottimaisissa peleissä. Tulos on se, että jo kouluun tulleessaan jotkut ovat itsevarmoja öykkäreitä, toiset syrjäänvetäytyviä vetelyksiä, joiden elämäniloa mikään terapia ei enää pysty palauttamaan. Kaikkien muiden syntiensä lisäksi pitkälle standardoitu koulutus johtaa ihmisten välisten erojen katoamiseen, kuten Linkolakin toteaa: "Kouluttamattoman älykkään ihmisen ajatukset lentelevät valtoimenaan mitä moninaisimpia teitä, mutta yleismaailmallisen yhtenäisen koulutuksen kaavoissa ne puristuvat yhdenmukaiseksi tieteellisrationaaliseksi standardiajatteluksi." Mutta juuri näitä toisiinsa vaihdettavia yksiköitä länsimainen riistotalous tietysti haluaakin: Konsta Pylkkäsestä ei ole kenellekään mitään materiaalista hyötyä. Omasta mielestäni sopiva peruskoulutuksen kesto olisi suurin piirtein puolet nykyisestä eli ehkä viisi vuotta, ja sinäkin aikana lukujärjestyksen pitäisi olla tuntimääriltään kevyempi kuin nykyään. Vaihtoehtoisesti kesto voitaisiin pitää nykyisen kaltaisena, jolloin lukujärjestys voisi olla vieläkin väljempi. Kaikille oppilaille yhteisten opintojen pääpainon tulisi olla geneeristen taitojen opettelussa eikä niinkään tietosisältöjen välittämisessä. Opeteltaisiin lukemista ja kirjoittamista äidinkielellä, matematiikan perusteita, kahta vierasta kieltä sekä kaikenlaisia käden taitoja. Luonnontieteet, uskonnot, historia, yhteiskuntatieteet jne. jätettäisiin valinnaisten opintojen asiaksi. Valinnaisina koulutoimintoina järjestettäisiin myös monenlaisia retkiä sekä harrastettaisiin taiteita, pelejä ja leikkejä. Kokeita pidettäisiin vain jos oppilas itse niitä vaatii. Ja sellainen asia kuin läsnäolopakko ei lainkaan kuuluisi tämän koulun käsiteavaruuteen -- kenenkään ei ole pakko osallistua mihinkään koulun toimintaan, poissaoloista ei rangaista. Kun puhun "kaikille yhteisistä aineista", tarkoitan vain sitä, että lapsi on motivoitava osallistumaan tähän opetukseen painottamalla sen hyödyllisyyttä hänelle itselleen. Useinhan lapset kyllä tajuavat itsekin, että esimerkiksi lukutaidoton ihminen jää paitsi hyvin monista olennaisista asioista; ja monet ovat jo havainneet omakohtaisesti, kuinka hienosti laskutoimitusten hallinta ja jonkin vieraan kielen osaaminen avaavat maailmaa ja lisäävät mahdollisuuksia. Jos lapsi ei halua tulla kouluun oppimaan näitä perustaitoja, hänen vanhemmillaan on mielestäni velvollisuus opettaa lastaan itse tai esimerkiksi järjestää hänelle kotiopettaja. Mutta jos lapsi ei halua oppia, hän ei opi, ja sillehän ei ankeinkaan kurinpitolaitos voi yhtään mitään. Aivan varmasti me tarvitsemme tieteellisen tiedon ja pitkälle kehitetyn teknisen osaamisen välittämistä uusille sukupolville, mutta niitä ei todellakaan ole välttämätöntä tuputtaa kaikille lapsille läheskään siinä laajuudessa kuin nykyään tehdään. Tiede ja tekniikka kyllä edistyvät, vaikka niiden opetus perustuisi lapsien kohdalla vapaaehtoisuuteen. Ne saattavat edistyä paremminkin, koska silloin nuoret aloittavat ammatilliset opintonsa mielet virkeinä. Suuri osa pakko-opetetusta materiaalista on turhaa niillekin, jotka tähtäävät tieteellistä asiantuntemusta edellyttäviin tehtäviin, eivätkä kaikki tietenkään tällaisiin ammatteihin sovi tai halua. Etenkin heille pakko-opetus merkitsee hukkaan heitettyä aikaa. Olemassaolevista oppilaitoksista ns. demokraattiset koulut päässevät lähimmäksi hyvän koulun ideaalia. N.S. Neillin Summerhill on huvittavasta freudilaisuudestaan huolimatta edelleen innostava teos, ja kirjan arvoa lisää se, että se kirjoitettiin niinkin umpiteollisessa ympäristössä kuin 1950-luvun lopun Englannissa. Työstä Neill toteaa: "Oma käsitykseni on, ettei mikään viisas kulttuuri pyytäisi lapsia työskentelemään ainakaan ennen kahdeksattatoista ikävuotta." Ja nykymuotoinen opiskelu on nimenomaan työtä: "Minua masentaa ajatellessani sitä jättiläismäistä työmäärää, josta opiskelijoiden on suoriuduttava valmistautuessaan tutkintoihinsa." 4 Vähemmän töitä Kriteerini sopivalle työnteon määrälle on ikiaikainen: työn tarkoituksena on mahdollistaa luonnollisten halujen tyydyttäminen, ei mitään sen enempää. Mitä vähemmällä työnteolla tämä saavutetaan, sen parempi; ja kriteerin ylittävän työnteon houkuttelevuutta on vähennettävä. Epikurolaisten filosofien piirissä tehtiin erottelu luonnollisiin ja luonnottomiin haluihin. Luonnollisen halun eli todellisen tarpeen tunnistaa ensinnäkin siitä, että se esiintyy muodossa tai toisessa kaikissa yhteisöissä ja kaikilla ihmisillä. Toisena tuntomerkkinä voidaan pitää näiden halujen eläimellisyyttä, eli ne ovat useimmiten samoja kuin eläimillä. Tuollaiselle halulle on myös luonteenomaista rajallisuus, eli se on mahdollista tyydyttää, ja tämä tyydyttyminen on selvästi havaittavissa. Tyyppiesimerkkejä ovat ravinnon tarve sekä suoja kylmyyttä ja kuumuutta vastaan. Toisin on rahanhimon ja kuuluisuuden kaipuun kaltaisten luonnottomien halujen laita. Niitä ei kaikkialla esiinny, eläimet ovat niistä täysin vapaita, ja ennen kaikkea niiden tyydyttämiselle ei ole selvää rajaa. Luonnollisiin mutta "ei-välttämättömiin" halun kohteisiin eli noiden kahden ääripään väliin sijoitettiin epikurolaisuudessa esimerkiksi viini ja luksusruoka. Vaikka ihminen voi hyvin elää vaatimattomammillakin elintarvikkeilla, nämä ovat silti edelleen luonnollisten ja vieläpä eläimellisten halujemme päämääriä. Epäluonnolliset halut typistävät ihmisen autarkiaa, joka voidaan ymmärtää asiayhteyden mukaan riippumattomuudeksi, itsenäisyydeksi tai itseriittoisuudeksi. Haluhan yleensä sitoo ihmisen fysikaalisen ja sosiaalisen maailman asiaintiloihin ja jättää hänet niiden armoille. Aristoteleen mukaan ihmisen toiminnoista mietiskely on kaikkein autarkisinta, koska hän ei tarvitse sitä varten mitään itseensä nähden ulkoista. Kreikkalaisten jumalat olivat täysin autarkisia, ja ihmiset saattoivat tavoitella vastaavaa tilaa, siinä tietenkään koskaan täysin onnistumatta. Diogenes Laertios kertoo Sokrateesta: "Vähiten tarvitsevan hän sanoi olevan lähinnä jumalia." Ja edelleen: "Usein hän kaupan olevan tavaran paljoutta katsellessaan sanoi itsekseen: 'Miten paljon onkaan sellaista, mitä en tarvitse.'" Autarkisen ihmisen ihannekuva on myyttinen hahmo, joka tarvitsee elääkseen vain vettä ja auringonvaloa. Näistä ihmeistähän silloin tällöin kuulee. Epikurolaisten, stoalaisten ja kyynikkojen yksimielinen arvio oli se, että ihminen aiheuttaa itselleen ja muille onnettomuutta antaessaan periksi luonnottomille, keinotekoisille haluilleen. Esimerkiksi Diogenes oli sitä mieltä, että "hyödyttömien ponnistelujen sijasta ihmisten tulisi valita luonnon mukaisia tavoitteita ja elää näin onnellisesti." Onnellisuus syntyy siitä, että saa kaiken haluamansa, ja koska luonnottomilla haluilla ei ole rajaa, ainoa inhimillisesti mahdollinen tie onneen on halujen pitäminen luonnollisissa mitoissaan. Vain autarkinen ihminen voi olla onnellinen. Näiden mainioiden kreikkalaisten ja roomalaisten ideoilla näyttää olevan jonkinlaista yleismaailmallista hyväksyttävyyttä. Esimerkiksi voidaan lainata 1300-luvun Japanissa kirjoitettua teosta Joutilaan mietteitä: "Houkaksi, rikolliseksikin on sanottava sitä, joka kuluttaa aikansa tyhjänpäiväisiin puuhiin. Valtion ja hallitsijan etu vaatii monta sellaista tekoa, joka ei kysy tekijänsä mieltä. Vapaata aikaa ei juuri jää. Ei sovi unohtaa, että ihmisen on tehtävä kaikkensa hankkiakseen itselleen ensinnäkin ravintoa, toiseksi vaatteita ja kolmanneksi asunnon. Mikään muu maallinen ei ole näitä kolmea tärkeämpää. Elää rauhassa nälkää näkemättä, palelematta, suojassa tuulelta ja sateelta: siinä ihmisen onni. Tosinhan kaikki sairastelemme, ja taudin tuskat voivat olla sietämättömät: lääkehoitoa ei pidä sitäkään unohtaa. -- Kun lisäämme vielä lääkkeet luetteloomme, meillä on neljä olennaista asiaa. Köyhyys on sitä että näitä neljää ei pysty hankkimaan, rikkaus sitä että niistä ei yhtäkään puutu. Kaiken muun hankkiminen on ylellisyyttä. Voiko kukaan, jolla näitä neljää on kohtuullisesti, väittää elävänsä puutteessa?" Tavaraa ja palveluksia tulvillaan oleva maailmamme on suurelta osin luonnottomien halujemme synnyttämä, ja toisaalta tuo keinotekoinen maailma tuottaa lisää epäluonnollisia haluja mm. kiihottamalla ihmisten kilpailuhenkeä. Kun halut ovat lukuisat ja vailla rajaa, työskentelyn ähinä kantautuu taivaisiin asti. Luonnoton ihminen huolestuu asioista, joista ei ole syytä huolestua, hän ponnistelee saavuttaakseen päämääriä, joita ei kannata saavuttaa. Hän on tyytymätön, kateellinen, levoton ja ainaisessa liikkeessä. Luonnollisten halujen tyydyttäminen sen sijaan onnistuu tyypillisesti melko helposti: varsinkin jos meillä on käytössämme tekniikkaa, ei tarvita jatkuvaa raadantaa, ei tolkutonta hätäilyä, ei huolta eikä hammasten kirskuttelua. Kreikkalaiset toki tiesivät tämänkin. Esimerkiksi 'Vatikaanin käsikirjoituksena' tunnetussa epikurolaisessa mietekokoelmassa sanotaan, että "luonnon vaatima rikkaus on rajallista ja helposti hankittavissa". Seneca kirjoittaa aiheesta kauniisti kirjeissään Luciliukselle. Mielekkäässä maailmassa ruoan ja sähköenergian tuottaminen ovat malliesimerkkejä järkevästä työstä. Puhuessani luonnollisten halujen tyydytyksestä työn päämääräänä en kuitenkaan tarkoita, että työtä on tehtävä ainoastaan fyysisten tarpeidemme takia. "Ei pelkästään leivästä..." Esimerkiksi opettajia varmasti tarvitaan, jotta lapset saisivat mahdollisuuden osallistua maailman tapahtumiin ja elää onnellisesti. Monissa henkistä hyvinvointia lisäävissä toimissa ylevä harrastuspohjaisuus voisi kyllä olla paljon yleisempää kuin nykyisin. Esitin aiemmin, että rahan ohella työntekoa motivoi usein jonkinlaisen sosiaalisen aseman turvaaminen tai aseman parantaminen. Mutta ensinnäkin: tarvitseeko ihminen hyvää sosiaalista asemaa, tarkoitettiinpa tällä sitten asemaa hierarkisessa organisaatiossa tai pelkkää kiitosta ja mainetta? Ainakin Diogeneelle puhe sosiaalisen aseman tavoiteltavuudesta olisi ollut vitsi. Aseman tavoittelu ei ollenkaan istu autarkisen ihmisen luonnekuvaan. Tätä ajatusta on tuskin kukaan kehitellyt Rousseauta kiinnostavammin. Hänhän valaisee villi-ihmisen ja "sosiaalisen ihmisen" eli kansalaisen välistä eroa näin: "Ensin mainittu hengittää pelkästään lepoa ja vapautta, hän haluaa vain elää ja olla joutilaana, eikä edes stoalainen mielenrauha vedä vertoja hänen hänen syvälle piittaamattomuudelleen kaikesta muusta. Kansalainen on sitä vastoin koko ajan toimessa, hikoilee, liikehtii ja on jatkuvasti huolissaan yrittäen keksiä entistä työläämpää tekemistä." Rousseaun mielestä työmäärien ero johtuu ennen kaikkea siitä, että primitiivinen ihminen ei kuvittele itselleen tarpeita, joita hänellä ei todellisuudessa ole; ja erityisesti tämä koskee kansalaisten keskinäisestä vertailusta syntyviä keinotekoisia toiveita ja intohimoja. "Villi elää itsessään, sosiaalinen ihminen elää aina itsensä ulkopuolella, vain toisten mielipiteissä, jolloin ainoastaan heidän arvionsa pystyvät nostattamaan hänessä olemassaolon tunteen." Rousseaun villi-ihminen on siinä mielessä autarkinen, ettei hän tarvitse muiden ihmisten arvonantoa eikä muutakaan sosiaalista statusta. Toinen kysymys koskee tapauksia, joissa sosiaalisella asemalla tarkoitetaan arvostusta: tuottaako työ todella tekijälleen arvostusta, vai onko tämä enemmänkin pelkkää kuvitelmaa? Esimerkiksi minä kyllä arvostan Linkolan ja Soininvaaran kirjoituksia. Arvostan myös hyvän lääkärin työtä. Toisaalta on valtava joukko töitä, joiden tekijöitä en arvosta tippaakaan vaan pikemminkin vähättelen ja kauhistelen. Mainostoimittaja on minusta lähes rikoksen nimi, enkä minä kauppiaitakaan arvosta. Mekaanisia ja vähän taitoa vaativia töitä on vaikea arvostaa, vaikka ne joskus olisivatkin hyödyllisiä. Kolmanneksi ja edelliseen liittyen: eikö ihmisen arvostus määräydy pääosin muiden kuin työansioiden perusteella? Ainakaan Diogenesta ei arvosteta töidensä tähden, sillä hänhän vältteli työtä huolellisesti. Nykyään häntä nimitettäisiin pummiksi. Arvostus on johtunut mm. Diogeneen huumorista ja ilveilijämäisistä performansseista, joilla hän hankki huonon maineen monien aikalaistensa silmissä ja sai tällä tavoin tervetullutta harjoitusvastusta koettelemusten sietämisessä. Ja vielä neljänneksi: jos sosiaalisella asemalla tarkoitetaan määrättyä asemaa jossakin hierarkiassa, niin saako ihminen arvostusta asemansa tähden? Onko työnteon palkinto aidosti arvostettu? Kun nyt olen maailmaa katsellut ja tutkinut, minusta on alkanut näyttää siltä, että vain sinisilmäisimmät hierarkioiden palvojat arvostavat toista ihmistä esimerkiksi sen mukaan, mikä hänen tittelinsä on. Mitä tulee työskentelyn taloudelliseen motiiviin, niin todennäköisesti me voimme paljon paremmin, jos teemme vähemmän töitä emmekä ole niin tavattoman huolestuneita aineellisesta elintasostamme. Aineellisen elintason ja onnellisuuden äärettömän löyhä ja toisinaan negatiivinen korrelaatio on todettu niin monessa psykologisessa ja yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa, että luulisi sen jo painuneen paksuimpaankin kalloon. Soininvaara kirjoittaa vihreän puolueen politiikasta: "Haluamme lyhentää työaikaa, koska katsomme näin voitetun lisääntyneen vapaa-ajan parantavan elämänlaatuamme enemmän kuin sen lisävaurastumisen, joka näin menetettäisiin." Soininvaara puhuu lisävaurastumisen tarpeettomuudesta. Minusta meillä olisi varaa olla vähemmänkin varakkaita. Ei Suomessa oltu köyhiä esimerkiksi 1960-luvulla, ja nykyään suomalaisilla on käytössään varmasti kaksin- tai kolminkertaisesti rahaa, tavaraa ja sähköä. Bertrand Russell ehdotti hienossa 1930-luvun esseessään 'Joutilaisuuden ylistys' neljän tunnin työpäivää ja loppuajan käyttämistä musiikin, kirjallisuuden, filosofian, tieteen, teatterin, pelien, leikkien ja muiden elämänmehua tuottavien toiminteiden parissa -- mistä nyt kukin nauttii. Etenkin kaikenlaisten teollisesti valmistettavien perustarvikkeiden tuotannon teho oli jo tuolloin kasvanut niin mahtavaksi, ettei rehkimisessä ollut enää mitään mieltä. Kun työaikaa lyhennetään, ihmiset muuttuvat terveemmiksi ja ystävällisemmiksi: "Ennen kaikkea näemme enemmän onnellisuutta ja elämäniloa riekaleisten hermojen, väsymyksen ja ruoansulatushäiriöiden sijaan. Tehty työ riittää tekemään vapaa-ajasta nautinnollisen, mutta se ei aiheuta uupumusta. Koska ihmiset eivät ole vapaa-ajallaan väsyneitä, he harrastavat muitakin huvituksia kuin niitä, joissa ovat vain passiivisia osanottajia. Ainakin yksi prosentti ihmisistä käyttää vapaa-aikansa todennäköisesti johonkin yhteistä hyvää lisäävään, ja koska he eivät tee näitä asioita elantonsa takaamiseksi, heidän omaperäisyytensä pääsee valloilleen eikä heidän tarvitse mukautua asetettuihin standardeihin." Edelleen: "Maailmassa, jossa kenenkään ei tarvitse työskennellä kuin neljä tuntia päivässä, jokainen tieteellisen uteliaisuutensa ajama voi tutkia haluamiaan asioita ja jokainen maalari voi maalata nääntymättä nälkään, olivatpa hänen taulunsa miten loistavia tahansa. Nuorten kirjailijoiden ei tarvitse herättää huomiota kirjoittamalla roskajuttuja, joiden avulla he pyrkivät saavuttamaan suuriin töihin vaadittavan taloudellisen riippumattomuuden -- jonka lopulta saavutettuaan he ovat jo haluttomia ja kykenemättömiä mihinkään suureen. Ammattinsa kautta talouselämästä kiinnostuneet voivat kehittää ajatuksiaan ilman akateemista etäisyyttä, joka saa yliopiston taloustieteilijöiden ajatukset tuntumaan usein epätodellisilta. Lääkäreille jää enemmän aikaa tutkia lääketieteen kehitystä, opettajien ei enää tarvitse yrittää parhaansa mukaan opettaa rutiinimenetelmin niitä asioita, jotka he nuoruudessaan oppivat ja jotka ovat voineet siinä välissä jo vanhentua." Kuten tästä käy selvästi ilmi, "joutilaisuuden ylistys" ei välttämättä merkitse lorvailun ylistystä vaan vapauden piirin laajentamista. Monet työmaailman ulkopuoliset toimet ovat työmäisiä, mutta koska ihminen on niiden kohdalla itsensä ja oman aikansa herra, Russell ei pitänyt niitä töinä ollenkaan. Hänellekin työ oli lähes määritelmänomaisesti sellaista, että sitä ei valita sen itsensä vaan jonkin palkinnon vuoksi. 5 Työnteon vähentämisen keinoista Russell kirjoitti aikana, jolloin maankamara ei vielä notkunut ihmismassojen painon alla, ja työmäärän vähentämistä koskevat poliittiset kysymykset olivat lähinnä ihmislajin sisäisiä. Työnteon vähentämisessä nimenomaan poliittisin keinoin ei kuitenkaan ole ollut enää pitkiin aikoihin kyse niinkään siitä, mitä ihmiset haluavat ja mikä olisi heille mukavaa, vaan siitä, mitä meidän on tehtävä varjellaksemme muuta maailmaa työnteon haittavaikutuksilta. Mielestäni esimerkiksi Soininvaara asettaa sinänsä ansiokkaiden työn ja vapaa-ajan suhdetta koskevien poliittisten ajatustensa painopisteen tässä suhteessa hieman väärin: 2000-luvun alun Suomessa ja Euroopassa kansalaisten suurella enemmistöllä on tosiasiassa paljonkin valinnanvaraa sen suhteen, kuinka paljon ja missä tahdissa he haluavat työskennellä. Soininvaaran kannattama vastikkeeton, tarveharkintaan perustumaton kansalaistulo (tai miksei negatiivinen tuloverokin) saattaisi mahdollistaa kaikkein alhaisimpiin tuloluokkiin kuuluvien ihmisten laajamittaisemman osa-aikatyöskentelyn, mutta muuten on kyse etupäässä työntekijöiden omasta halukkuudesta ja päättäväisyydestä vaihtaa osa tulotasostaan ja vauraudestaan enempään vapaa-aikaan. Poliittisessa mielessä on paljon olennaisempaa pohtia työnteon suhdetta ympäristöongelmien lievittämiseen. Ainakaan en itse jaksa uskoa, että ihmisten valtaenemmistö vähentää turmiollista säntäilyään, ellei sille anneta järkipuhetta selkeämpiä signaaleja työnteon epätoivottavuudesta: motivoivia porkkanoita on pienennettävä ja keppejä käytettävä hillitsevästi, vähentävästi. Toimien on oltava sanktioituja ja ylikansallisia, koska muuten yksittäiset valtiot vetoavat "kansalliseen kilpailukykyynsä" ja vesittävät ne. Toistan Eero Paloheimon varmat sanat: "Uskon ylikansallisiin, tiukkoihin rajoituksiin ja sopimuksiin." Russellhan oli toisen maailmansodan jälkeen mukana hahmottelemassa globaaleja ratkaisuja ydinaseiden valmistuksen rajoittamiseksi ja niiden käytön ehkäisemiseksi. Hän mm. tuki Baruch-suunnitelmaa. Jos Russell olisi ollut paremmin perillä työn ja työtä seuraavan kulutuksen aiheuttamista ympäristöongelmista, hän olisi varmasti vaatinut yhtä päättäväisiä maailmanlaajuisia rajoitustoimia kuin ydinasekysymyksen ratkaisussa. Sanktioitu ylikansallinen päätöksenteko edellyttää tietysti ylikansallista valtiota tai muuta organisaatiota, joka kykenee tehokkaasti painostamaan valtioita. (Valtiolla tarkoitan nyt weberiläisittäin instanssia, jolla on legitiimin väkivallan monopoli jollain tietyllä alueella.) Yhdysvallat, Euroopan Unioni ja Afrikan Unioni ovat esimerkkejä maailmanpolitiikan kehittymisestä kohti suurempia, ylikansallisia toimintayksiköitä. Liittovaltioiden ja valtioliittojen lisäksi tulevat tietysti YK:n ja Greenpeacen kaltaiset kansainväliset poliittisluonteiset organisaatiot ja yhteistyöverkostot. Kansainvälinen rikostuomioistuinkin meillä jo on. Alexander Wendtin mukaan tämän poliittisten ja oikeudellisten yksiköiden toimintasäteen pitenemisprosessin looginen ja odotettavissa oleva päätepiste on maailmanvaltio, jonka osavaltioita nykyiset valtiot mahdollisesti ovat. Kehitystä selittää ensinnäkin valtioiden taloudellisten etujen yhteenkietoutuminen: maailmanlaajuiset kaupan ja teollisuuden verkostot edellyttävät yhtä laajamittaista poliittista säätelyä. Toinen selittävä tekijä on sotilaallisten etujen yhteisyys: ydinaseiden ja ketterien, teknisesti kehittyneiden taistelijajoukkojen maailmassa supervaltakaan ei kykene alistamaan muita ja pysyttelemään itse turvassa. Kolmanneksi voidaan viitata ympäristönsuojelullisten etujen yhteisyyteen: tuulet ja vedet kuljettavat myrkkyjä valtioiden rajoista piittaamatta. Yksikään valtio ei voi eristäytyä niiltä. Wendt vetoaa myös hegeliläiseen tunnustamisen (Anerkennung) logiikkaan, jonka ainoa stabiili lopputulos on tilanne, jossa yksi valtio takaa kaikkien maailman asukkaiden yhtäläisen oikeudellisen aseman. Aivan kuten Hobbesin luonnontilassa elävät ihmiset yhdistävät voimansa asettumalla yhden suvereenin tahon alaisuuteen, maailman valtiot tulevat Wendtin mukaan ennen pitkää luopumaan kansainvälisestä anarkiasta. Hobbesin ja vielä civitas gentiumista unelmoineen (ja toisaalta sitä pelänneen) Kantinkin aikaan tällaisen valtion hallitseminen olisi ollut käytännössä erittäin hankalaa, mutta teknologioiden voimistuminen on muuttanut tilanteen täysin. Erityisesti liikennevälineet ja kommunikaatioteknologia yhdistävät mantereita tiiviimmin kuin koskaan maailmanhistorian aikana. Vaikka maailmanvaltion pidäkkeetöntä despoottisuutta on syytä pelätä, toivon silti Wendtin olevan ennusteessaan oikeassa, koska ilman kattavaa valtiomuodostelmaa planeetta uhkaa murentua valtioiden välisen kilpailun melskeessä. Ehkä muutamien suurien valtioliittoutumien yhteistyö voi viedä meitä samaan ylikansallisen, globaalin päätöksenteon suuntaan. Tästä saattaisi kehkeytyä de facto maailmanvaltio, vaikka sellaista ei muodollisesti olisikaan. Heikki Patomäki ja Teivo Teivainen kirjoittavat: "Monien globalisaatiotulkintojen näkökulmasta globaalien verojen pitäisi olla varsin ilmeinen instituutio, sillä jos maailmantalous muodostaa edes osittain integroituneen kokonaisuuden, niin eikö myös verotuksen tulisi kuulua siihen?" Ylikansallinen valtio hyydyttää työnteon liikettä ennen kaikkea veroinstrumenttien avulla. Esimerkiksi raaka-aineita ja useimpia polttoaineita verotetaan nykyistä raskaammin. Palkkatyön veroprogressiota jyrkennetään ja yritysten maksamia veroja korotetaan. Suoranaiset kiellot vesistöjen ja maa-alueiden hyödyntämiselle ovat tietysti nekin edelleen asialistalla. Toimenpideluetteloon kuuluvat myös väestömäärien rajoittamistoimet, koska emmehän me voi vakavissamme olettaa, etteivät maailmaan ilmestyneet ihmiset yrittäisi kaikin tavoin raapia kokoon vähintään elämän ylläpidon kannalta välttämättömiä asioita. Näillä keinoin ihmistyön määrä minimoidaan, ja minimityökin tehdään niin siivosti kuin ikinä mahdollista. "Siivosti" tarkoittaa mm. mahdollisimman puhtaita teknologioita, joihin siirtymistä tuetaan voimakkain verotuksellisin menetelmin. Tällä historian hetkellä tukemisen arvoisiin tekniikoihin voidaan lukea tuulienergia, vesivoima ja ydinvoima, planeetan aurinkoisilla alueilla myös aurinkoenergia. Maailmanvaltion synnyttyä käytettävissä olevat teknologiat saattavat olla tuhatkertaisesti puhtaampia ja tehokkaampia kuin nykyään. Vaikka Linkola sisällyttää yhteiskuntaohjelmiinsa mm. tuulienergiaa, hänet tunnetaan koneet pois ja ihmistyö tilalle -näkemyksen kannattajana. Tässä en ole Linkolan kanssa samaa mieltä vaan seuraan Paul Lafargueta, Oscar Wildea ja heidän liittolaisiaan. Ihmistyötä -- siis todellisia tarpeita tyydyttävää ihmistyötä -- kannattaa korvata koneiden työllä, kunhan vain käytetään oikeanlaisia tekniikoita. Ei esimerkiksi ole mitään mieltä hakata puita ja polttaa niitä uuneissa, koska meillä on parempiakin tapoja pysytellä lämpimänä. Ja koska meillä on tietokoneet, ei ole tarvetta nöyryyttää ja tylsistyttää ihmisiä toimistotöillä, joihin pystyy koulutettu apinakin. Kuten Soininvaara on sanonut, missä ihminen toimii kuin kone, siellä korvattakoon hänet koneella. Jos haluamme pitää planeetan asumiskelpoisena, ja jos emme laske mitään ennennäkemättömän laajojen tautiepidemioiden, luonnonmullistusten ja ihmisten välisten konfliktien aiheuttamien joukkokuolemien varaan, en itse asiassa usko, että meillä on realistisia vaihtoehtoja nopealle ja syvälle teknologiselle kehitykselle. Kymmenen miljardin ihmisen maailmassa vain tekniikka voi meidät pelastaa. Linkolan kannattama epäteknologinen maaseutuyhteiskunta hevosineen ja viljavainioineen saattaisi nipin napin olla ekologisesti mahdollinen täällä suomalaisessa lintukodossa, mutta kuvitelkaapa nyt millainen katastrofi syntyisi, jos sadat miljoonat suurkaupunkilaiset ympäri maailman levittäytyisivät ympäröiville alueille ja alkaisivat kyntää maata. Se merkitsisi viimeistenkin koskemattomien mutta hyödynnettävissä olevien maakaistaleiden pakkoluovutusta ihmisen käyttöön. Se merkitsisi sitä, että ihmiset peittäisivät alleen ja kaluaisivat paljaaksi kaiken, aivan kaiken, viimeisen lehmukseen ja orkideaan saakka. Työskentelevä ihminen on nimenomaan talutettava pois luonnosta, siis siitä mitä luonnosta nyt vielä on jäljellä. Hänet on saatava pidettyä aloillaan omassa pienessä asunnossaan, ja tämä ei ole etäisestikään mahdollista muuten kuin avaruusajan teknologialla. Esimerkiksi synteettistä ravinnontuotantoa pitäisi edistää, jotta voisimme palauttaa muulle elonkehälle edes osan niistä jättimäisistä ruoankasvatusalueista, jotka olemme siltä kaapanneet. Nykyihminen on luonnollistenkin halujensa tyydyttämisen suhteen riippuvainen tekniikasta. Linkolalle riippuvuus tekniikasta on pahaa: "Teknokultuuri riistää ihmiseltä vapauden ja itsenäisyyden. Pyörätuoli-invalidit ovat valtakunnallisesti vähäinen ongelma, verrattomasti lukuisampien pyöräinvalidien ongelma sitäkin suurempi. Ajatellaan näennäisesti luonnonläheisiä ammatteja. Vuoden 1983 suomalainen maanviljelijä tai metsuri turvahytteineen, suojakypärineen, kuulosuojaimineen, suojavöineen, turvasaappaineen, myrkkysuojaimineen, kuin pellolle tai metsään pudonnut ulkoavaruuden kummitus, on todellinen orja. On kaameaa nähdä, mihin suomalainen mies alistuu. Entisajan maaorja oli häneen verrattuna vapaa mies, vaikka voudin piiska olisi vingahdellut aamuvarhaisesta iltamyöhään." Toisin kuin Linkola, en näe ruumiillista työtä arvona sinänsä, enkä ole koskaan tuntenut joutuneeni tekniikan komentelemaksi, orjasta nyt puhumattakaan. Ehkä jätän tekniikan silleen Heideggerin tarkoittamassa mielessä. Silloinhan suhteemme tekniseen maailmaan on "ihmeellisellä tapaa yksinkertainen ja tyyni". Ja varsinkaan en voi yhtyä Linkolan mielipiteeseen siitä, että voudin piiskan uhan alla eläminen muka olisi vähemmän piinaavaa kuin riippuvuus traktorista. Asia on tietenkin aivan päinvastoin, koska toinen on persoonaton laite, joka ei voi tahtoa pahaa, toinen taas tahtova olento, joka yleensä pyrkii maksimoimaan oman mielihyvänsä. Ehkäpä ihminen voi joskus tulevaisuudessa tehdä töitä ja kuluttaa töidensä tuloksia äärettömän paljon, koska teknologiat ovat niin kehittyneitä, ettei niillä ole mainittavia haittavaikutuksia. Ehkä. Mutta toistaiseksi, siis sen perusteella mitä historiasta tiedämme ja mitä ympärillämme näemme, on minusta katteetonta toiveajattelua, että työ muka muuttuisi vaarattomaksi pelkästään teknologioita vaihtamalla. Kaikkein eteerisimmällä ja virtuaalisimmallakin tekniikalla on materiaalinen perustansa, joka ei näytä kestävän kovin suuria ihmisen aiheuttamia muutoksia ilman negatiivisia sivuvaikutuksia. Tämäkin vain korostuu suurten ihmismäärien oloissa. Poliittinen utopiani on seuraavanlainen. Edistyneitä teknologioita käyttämällä jokaiselle järjestetään elämän perusedellytykset joko ilmaiseksi tai alhaisin hinnoin. Näin maailmanvaltio pyrkii antamaan kansalaisilleen mahdollisuuden vähäiseen työntekoon, ideaalitapauksessa täydelliseen joutilaisuuteen. Työnteko nähdään välttämättömäksi pahaksi, ja ylimääräiseksi katsottavan työn taloudelliset palkinnot pidetään pieninä. Valtio siis yrittää voimiensa mukaan tehdä kansalaisistaan taloudellisessa mielessä tarpeettomia, ei luomaan työpaikkoja eikä pitämään heitä alituisessa liikkeessä ja projektien ikeessä. Ylenmääräisen yritystoiminnan ja palkkatyötouhuamisen sijaan ihmiset hoitavat puutarhojaan, korjailevat asumuksiaan, pitävät huolta lähimmäisistään, retkeilevät metsissä, makailevat virtojen varsilla, harrastavat tähtitiedettä ja pelaavat shakkia. Kun he eivät enää järkytä luonnonjärjestelmiä hervottomalla touhuamisellaan, maailma on ihanan vehreä, raikas ja hiljainen. Poliittisten työnteon vähentämisohjelmien rinnalla kannatan tee-se-itse -lähestymistapaa. Enkä todellakaan ole yksin. Internetissä on kymmenittäin melko harkittujakin sivustoja, joilla ihmiset kertovat omista kokemuksistaan liiallisen työn välttämisen jalossa taidossa ja antavat vinkkejä lukijoilleen. Keskustelupalstoilla kehitellään yhdessä uudenlaisia joutilaisuusstrategioita. Kirjoittajien identiteetti, käsitys arvoista ja elämän olennaisuuksista, ei yleensä näytä perustuvan työpaikalla tapahtuvalle tekemiselle: arvokkaiksi katsotut asiat tehdään useimmiten työelämän ulkopuolella. Työttömyyttä ei pidetä eksistentiaalisena onnettomuutena eikä se johda omanarvontunteen menetykseen. Ehkä onkin niin, että vain pieni osa teollisen tai jälkiteollisen yhteiskunnan työpaikoista antaa aitoja mahdollisuuksia tekemiseen, jota työntekijä voisi aidosti arvostaa, siis pitää oman persoonallisuutensa ja henkilökohtaisten toiveidensa ilmentymänä. Hyvistä töistä ei useinkaan makseta eli niitä ei nähdä todellisina töinä lainkaan. Monet kirjoittajista tietysti suosittelevat osa-aikatyötä tai ajoittaista, keikkatyyppistä työskentelyä, mielellään jollain sellaisella alalla, jonne ei ole tunkua ja jossa ei tarvitse liiemmin kilpailla muiden kanssa. Tavoitelluimpia ovat monesti itsenäiset, yksityisyrittäjämäiset työt. Toiset taas suosittelevat työpaikkoja, joissa kyllä ollaan paikalla jatkuvasti kahdeksasta neljään, mutta varsinaista työntekoa harrastetaan vain puolet siitä, mielellään tietysti vielä vähemmän. Loppuajan voi viettää lukemalla, mietiskelemällä ja juomalla teetä kavereiden kanssa. Kuulemma monet julkisen sektorin toimistotyöt ovat tällaisia, ja niissä on usein sekin etu, että työ ei tuota, liikuta eikä markkinoi materiaalisia kappaleita vaan parhaassa tapauksessa rajoittaa tuotantoa ja kulutusta esimerkiksi verotuksellisin keinoin. Joissakin maissa myös sosiaaliturvan varassa eläminen tarjoaa houkuttelevia näkymiä, mutta tällöin budjetin menopuolen on oltava vielä kovemmassa kontrollissa kuin osa-aikatyöläisillä. Esimerkiksi kaukomatkojen kaltaisiin ylellisyyksiin ei ole liiemmälti varaa, ja ne korvautuvat aivan itsestään lähiympäristössä tapahtuvalla liikehdinnällä. Onnellisimmassa asemassa ovat tietysti ne, joilla on perittyä tai aiemmin ansaittua omaisuutta, koska sehän mahdollistaa ansiotyön vähentämisen lähes olemattomiin. Tiukkoihin tuottavuusvaatimuksiin sidottua työtä näissä piireissä joka tapauksessa kartetaan visusti. Tehdastyö on ehkä kaikkein vähiten haluttua, Henry Ford näyttää inhottavan kaikkia. Ehkä nyt esitetään tuo kulunut vastaväite, että työmaailman ulkopuoliset ihmiset, ja etenkin julkisen vallan avustuksilla leipänsä hankkivat ihmiset, ovat työläisten kustannuksella eläviä siipeilijöitä ja vapaamatkustajia. Tämä näkemys perustuu siihen, että työläiset kantavat kortensa johonkin yhteiseen hyvien asioiden kekoon. Näinhän on asiainlaita vain joissakin tapauksissa: suuri osa töistä ei palvele mitään tuollaista päämäärää vaan päinvastoin tekee maailman huonommaksi paikaksi elää. Me emme myöskään ole sotatilanteessa, jossa olisi mobilisoitava kaikki käytettävissä olevat resurssit. Mitä järkeä on pitää kaikki töissä, jos siihen ei ole tarvetta? Miksi naapurin pitäisi kärsiä tehtaalla, jos minun on vietettävä päiviäni siellä? Lisäksi tuon siipeilyväitteen esittäjät päättävät yleensä unohtaa autuaasti, että moni työelämän ulkopuolella elävä ihminen tekee yhteistä hyvää edistäviä asioita eikä ainoastaan makaa sohvalla. Työntekijöiden tulotason on oltava korkeampi kuin työttömien, koska muuten hyödyllisetkin työt saattavat jäädä tekemättä; mutta kaiken kaikkiaan on järkevää käyttää veroluonteisten maksujen tuottoja siihen, että vapautamme ihmisiä työskentelyn välttämättömyydestä. 6 Oleilu Linkola kirjoittaa: "Vielä tekee mieleni kertoa kevättalvisesta mustarastaasta, sellaisesta vähemmistön edustajasta, joka on selvittänyt helposti talvensa täällä pohjoisessa. Näen silmissäni, muistoissani sen istumassa helmi-maaliskuun ensimmäisenä heleän lämpimänä päivänä tumman, lämpöä keräävän kuusennäreen oksalla auringon puolella. Sillä on silmät sirrillään, rinta kohti aurinkoa, höyhenet vähän pörrölleen avattuina. Se on aamulla hakenut pötsinsä täyteen tunkiolta tai lintulaudalta, nyt se istuu liikkumatta loppumattomiin, istuu ja laulaa hyvin hiljaa jokeltaen -- luri luri luri, tuntikaupalla. Ei se pyri lähellekään äänekästä reviirilaulua, ei puolison kutsua, kaikki lajikumppanit ovat vielä viikkokaupalla etelän mailla. Se on puhdasta tunnelmointia, unelmointia, meditointia, nautintoa." Tämä on osuva kuva onnesta, elämänilosta. Linkolan tekstin otsikkona onkin 'Elämää luonnehtii elämänilo'. Mustarastas ei varmasti sure menneitä. Se ei pelkää tulevaisuutta. Se ei kilpaile kenenkään kanssa elintilasta tai mistään muustakaan. Se vain "istuu liikkumatta loppumattomiin, istuu ja laulaa hyvin hiljaa jokeltaen -- luri luri luri, tuntikaupalla." Sen jokellus on "tunnelmointia, unelmointia, meditointia, nautintoa". Ja ainakin minun on vaikea lukea tuota katkelmaa pelkästään mustarastaan ilon kuvauksena. Se on yhtälailla ihmisen elämänilon kuvaus, joka tuo väistämättä mieleen Bienne-järvellä vetelehtivän Rousseaun luonnehdinnat puhtaasta olemassaolon tunteesta. Eivätpä ole kaukana myöskään Jeesus Nasaretilaisen kehotukset ottaa mallia lintujen huolettomuudesta, keskittymisestä nykyhetkeen. Ihmisen tapauksessa Linkolan kuvaus elämänilosta on tietysti pikemminkin haaveen ilmaus kuin paljaiden tosiasioiden toteamista. Sillä ihminen, tai ainakaan nykypäivän ihminen, ei istuskele tuntikaupalla kevätauringossa. Hän ei tunnelmoi, unelmoi, meditoi eikä paljon nautiskelekaan. Ei, nykypäivän ihmisen mielessä sikiää haluja ja suunnitelmia niiden tyydyttämiseksi. Hän arvioi vaihtoehtoja ja tekee päätöksiä. Hän alkaa liikehtiä, kädet puristuvat lapion varteen tai rupeavat hipelöimään tietokoneen näppäimiä. Ihminen tukkii korvansa rastaan luritukselta kuin mikäkin Odysseuksen soutaja ja ryhtyy töihin. Vähintäänkin hän keksii itselleen jonkin kehittävän vapaa-ajan suunnitelman ja toteuttaa sitä pontevasti. Ehkä tälle kurjalle tulee vielä kiirekin. Jos nyt on jotain, mihin minä suhtaudun torjuvasti, niin se on tämä maailmanlaajuinen aikaansaamisen, suorittamisen, jatkuvan tavoitteiden asettelun ja saavuttamisen henki. Kehitetään vaikka tyhjästä "projekteja" ja ollaan "tuotteliaita". Mitään ei osata jättää rauhaan, kaikkea on muokattava. Mikään ei ole koskaan tarpeeksi hyvää, sen pitää olla vielä parempaa, täydellistä. Linkolakin kirjoittaa kotimaastaan: "Kauheinta on se, että tämä maa on järjestyksen kourissa, täällä on kaikki ojennuksessa." Vallitsevan lopunajan ideologian mukaan kaiken pitää olla "sileää, räikeää, puuleerattua, valmista." Kireimmillään tämä saavuttamisen ja valmiiksi saattamisen henki ilmenee nimenomaan modernin ihmisen työskentelyssä. Sitä voisi ehkä pitää lapsellisena ja sille voisi ehkä hymyillä, mutta leikillä on niin karmeat seuraukset, että itkuhan tässä on paljon lähempänä. Inhimillisempää ja arvokkaampaa tapaa elää tässä maailmassa voidaan nimittää oleiluksi. Oleilu ei ole yleensä työtä, ja vaikka joskus olisikin, se on rauhallista ja mietiskelevää. "Projektisuunnitelma", "strategiapalaveri" ja "resurssien hallinta" eivät oikein taivu oleilun piiriin, mutta jos taipuvat, niillä on tarkovskimainen kiireettömyyden hohde. Oleileva ihminen tyytyy, hän antaa asioiden olla. Alinomaisen työskentelyn alkujuuren taas täytyy olla siinä, että ihminen arvostelee vallitsevaa asiaintilaa ja haluaa kohentaa sitä. Vain tyytymättömyys voi johtaa jatkuvaan työskentelyyn. Eipä kuitenkaan petetä itseämme primitivistisillä luulotteluilla: oleilun mahdollistaa meille teknologioiden tekemä työ. Rousseau kirjoittaa: "Onnettoman tilamme saavuttaminen ei käynyt vaivattomasti. Kun toisaalta ajattelemme ihmisen valtavia työponnistuksia, kehitettyjä tieteitä, opeteltuja taitoja, käytettyjä voimavaroja, täytettyjä syövereitä, tasoitettuja vuoria, rikottuja kallioita, purjehduskelpoisiksi ruopattuja jokia, raivattuja maita, kaivettuja tekojärviä, kuivattuja soita, maankamaralle pystytettyjä valtavia rakennuksia, meriä täynnä laivoja merimiehineen, ja toisaalta kun keskitymme hetkeksi pohtimaan tämän kaiken todellista hyötyä ihmislajin onnelle, ei voi olla tyrmistymättä niiden käsittämätöntä epäsuhtaa ja surkuttelematta ihmisen sokeutta. Tyydyttääkseen järjetöntä ylpeyttään ja ties mitä turhamaista itserakkautta hän ryntäilee kiihkeästi kaikkien viheliäisyyksien perässä joille suinkin voi altistua..." Tässä Rousseau niputtaa yhteen asioita, jotka tulisi erottaa: yhtäältä kehiteyt tieteet ja tekniikat, ja toisaalta elintason jatkuvaan kohottamiseen tähtäävän työskentelyn mailla ja merillä. Hän oli oikeassa pitäessään jälkimmäistä liioiteltuna ja vieläpä päämääränsä vastaisena, mutta uskoakseni erehtyi tuomitessaan edelliset. Jos modernilla ihmisellä ei olisi käytössään tekniikkaa, hän joutuisi tekemään paljon enemmän töitä tyytyäkseen ja pysyäkseen tyytyväisenä. Ongelmamme on se, että me väenväkisin tyrkytämme itseämme teknologian sekaan, innokkaina antamaan työpanoksemme. Ihmisen tulisi hyväksyä paljon nykyistä syvemmin se tosiasia, että hän on lähestulkoon hyödytön olento. Ja hänen pitäisi oppia iloitsemaan hyödyttömyydestään, siitä ettei häntä tarvita mihinkään -- siis siitä, ettei hän itse ole tekniikan kaltainen instrumentti. Ted "Unabomber" Kaczynski ja hänen lukemattomat hengenheimolaisensa ovat olleet huolissaan ihmisen hyödyttömyydestä koneiden maailmassa. He vaativat koneiden tuhoamista, koska ne muka syrjäyttävät ihmisen. Tällainen ajattelutapa voi syntyä vain sellaisen ihmisen mielessä, joka haluaa kiinnittyä vaikka itsepetoksen avulla kuvitelmaan omasta instrumentaalisesta arvostaan, ja jolle instrumentaalinen olemassaolo on jotenkin kunniakasta. Hänen väkivaltaisuutensa on tuskin muuta kuin oire läpikotaisin teknisen ihmisen hätäännyksestä. Vain sellaisen voi kone syrjäyttää. Kirjallisuutta Black, Bob 'Eroon työstä!', teoksessa Väärin ajateltua. Anarkistisia puheenvuoroja herruudettomasta yhteiskunnasta. Kampus kustannus, 2001. Sekä suomen- että englanninkielinen teksti löytyvät internet-sivustoilta. Branham, Bracht ja Goulet-Gazé, Marie-Odile (toim.) The Cynics. The Cynic movement in antiquity and its legacy. University of California Press, 1996. Brown, Susan L. 'Onko työstä mihinkään?', teoksessa Väärin ajateltua. Anarkistisia puheenvuoroja herruudettomasta yhteiskunnasta. Kampus kustannus, 2001. Sekä suomen- että englanninkielinen teksti löytyvät internet-sivustoilta. Hadot, Pierre Philosophy as a way of life. Blackwell, 1995. Heidegger, Martin Silleen jättäminen. niin & näin -lehden filosofinen julkaisusarja, 2005. Hodgkinson, Tom How to be idle. Penguin, 2005. Teos on suomennettu nimellä Joutilaisuuden ylistys. Ehkä Russellin esseen otsikko olisi voitu jättää rauhaan. Kaczynski, Theodore Industrial society and its future. Teksti tunnetaan paremmin nimellä Unabomber's manifesto. Se löytyy useilta internet-sivustoilta. Kenkô, Yoshida Joutilaan mietteitä. Tammi, 1999. Laertios, Diogenes Merkittävien filosofien elämät ja opit. Summa, 2003. Lafargue, Paul Oikeus laiskuuteen. Kansan sivistystyön liitto, 1981. Linkola, Pentti Unelmat paremmasta maailmasta. WSOY, 1971. Linkola, Pentti Toisinajattelijan päiväkirjasta. WSOY, 1979. Linkola, Pentti ja Soininvaara, Osmo Kirjeitä Linkolan ohjelmasta, WSOY, 1987. Linkola, Pentti Johdatus 1990-luvun ajatteluun. WSOY, 1989. Linkola, Pentti Voisiko elämä voittaa. WSOY, 2004. Lovejoy, Arthur ja Boas, George (toim.) Primitivism and related ideas in antiquity. Johns Hopkins Press, 1935. Mäki, Teemu 'Työttömyysongelma', Voima-lehti 8/2006. Neill, A.S. Summerhill. Weilin & Göös, 1968. Paloheimo, Eero 'Uusälymystön diktatuuri', Elonkehä-lehti 5.6.2005. Teksti on myös Paloheimon internet-sivuilla. Paloheimo, Eero 'Tekojen aika', Elonkehä-lehti 20.1.2006. Teksti on Paloheimon internet-sivuilla. Patomäki, Heikki ja Teivainen, Teivo Globaali demokratia. Gaudeamus, 2003. Rousseau, Jean-Jacques Tutkielma ihmisten välisen eriarvoisuuden alkuperästä ja perusteista. Vastapaino, 2000. Russell, Bertrand 'Joutilaisuuden ylistys', teoksessa Matkaopas joutilaisuuteen. Laiskan kirjallisuuden antologia. Basam Books, 1996. Sahlins, Marshall Stone age economics. Aldine transaction, 1972. Soininvaara, Osmo Vihreät ja talous -- oikealla, vasemmalla vai edellä. Teksti löytyy Soininvaaran verkkosivuilta. Soininvaara, Osmo Vauraus ja aika. Teos, 2007. Wendt, Alexander 'Why a world state is inevitable', European Journal of International Relations 9, 2003. 'World government', Stanford Encyclopedia of Philosophy, internet-versio. |